Eino Leinon ensimmäinen runo

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni,

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun,

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun.

Epäilevä

Ensimmäisenä kouluvuotenaan Kajaanin alkeiskoulussa Eino ihastui apteekkari Gustav Granbergin tyttäreen Linneaan, joka oli Einoa vanhempi tyttökoululainen. Ihastus inspiroi joululomalla Einon kirjoittamaan runon, jota hän myöhemmin nimitti ensimmäiseksi runokokeeksi. Elämäni Kuvakirjassa Eino nimittää Linneaa Violaksi.

Olen valmistelemassa Eino Leinon Varhaisrunojen kokoelmaa, joka pitää sisällään enimmät Einon runot (noin 137 runoa) ennen ensimmäistä runokokoelmaa Maaliskuun lauluja 1896. Kokoelmaan tulee kullekin runolle tarpeellinen viitetieto, jolla voi olla apua runon merkityksen ymmärtämisessä.

Hövelö Eino Leinon lapsuuskotina



Hövelön talolla oli perinteitä. Vuosina 1835-1836  Elias Lönnrot oli paikan omistajana viimeistellyt Hövelössä Vanhan Kalevalan käsikirjoituksen lehtiä. Kalevalasta oli nouseva koko Suomen kansan henkisen perinnön tuntemus. Elias Lönnrot oli ollut Hövelön torppari. Lääkäriltä torppa siirtyi papille. Paltamon seurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti Carl Aejmelaeus (1796-1870) sijoitti Paltaniemen pappilaan leskitohtorinnan ja sisariaan Hövelöön. Yksi sisaruksista, Maria Lovisa meni naimisiin apteekkari C.F. Thauvónin kanssa. Heidän pojastaan Emil Thauvónista tuli kirkkoherra Viitasaarenkin pappilaan. Hänen tyttärensä Aino Thauvón-Suits toimi Eino Leinon vuokraemäntänä 1921-22.

 

Lönnbohmien tarina Hövelössä alkoi vuoden 1858 kesäisestä päivästä, jolloin Kajaaniin aiemmin muuttaneet Emilia ja Antti Lönnbohm soutivat Kajaanista veneellä 7-8 kilometrin vesimatkan Hövelönlahden Huotarin satamaan jatkaakseen siitä jalkaisin Paltaniemen kirkkoon. Epäilemättä Antti Lönnbohmilla oli kauneudelle silmää, sillä nähdessään kesäisen lahden rannalla Hövelön torpan, hän lausahti: ”Tuossa se on meidän tuleva kotimme!” Torppa sijaitsi Immolan talon maalla.  Kodinetsijälle sattui kaksi onnenpotkua: kirkkoherra Aejmelaeus siirtyi seuraavana vuonna Pyhäjoelle sisarineen,  ja Antti Lönnbohm sai nimityksen Oulun läänin varamaanmittariksi, joka merkitsi vuositulojen parantumista. Pienen Hövelön torpan hallintaoikeuden Lönnbohm sai 170 ruplalla. Vasta myöhemmin siitä tuli oma tila. Kajaanissa Lönnbohmien perhe asui Keppi-Tuovisen ja sitten Aate Pikkaraisen  sahan yläpuolella.  Kolmen Kajaanissa asutun vuoden jälkeen tulvakeväällä 1859 Lönnbohmit muuttivat Hövelöön. Viljelymaat olivat veden peitossa ja torppaankin oli mentävä lankkuja pitkin. Torppaa ympäröi niemessä isoja mäntyjä, koivuja, haapoja ja tuomia. Paikka oli kaunis. Vanhemmat saattoivat kylvää pari kappaa perunoita, joista syksyllä sai ravinnonlisää jo nelihenkiseksi kasvaneelle perheelle.  Syksyllä 1860 perhe muuttui viisihenkiseksi Hildan synnyttyä. Todellisuudessa perheeseen kuului väkeä enemmänkin, kun huonekuntaan laskettiin piiat ja mittariapulainen. Perheeseen tuli asumaan myös Emilian sisar Hilda Kyrenius, joka kohta kuitenkin avioitui Suomussalmelle. Vähän myöhemmin perheeseen tuli Olga Kyrenius, äidin sisko hänkin. Olga Kyrenius toi mukanaan vielä Eugen Kyreniuksen.

 

Antti Lönnbohm ei halunnut olla torppari eikä se sopinut kunnialliselle virkamiehelle. Torpasta ryhdyttiin rakentamaan taloa. Asuinrakennuksesta kehkeytyi seitsenhuoneinen pitkä ja matala talo, jossa oli kaksi lämmintä eteistä. Antti antoi selityksensä: ”Köyhän talo jää aina yhtä hirsikertaa liian matalaksi.” Taloon tehtiin kaksi katollista avoseinäistä verantaa. Päärakennus oli erotettu muista rakennuksista aidalla. Eino syntyi rakennuksen eteläpään, isän huoneeseen, mutta puretun äidin huoneen paikalle myöhemmin pystytettiin Eino Leinon seuran toimesta syntymän muistokivi. Talo oli aluksi keltaiseksi maalattu. Talon ja järven väliin syntyi alapiha, johon perustettiin perheen kukoistava puutarha. Puutarhaa pidettiin yhtä kauniina kuin saman kylän Sutelan talossa. Alapihaan lahdenpohjaan päin nousivat navetat, tallit, halko- ja vaunu- sekä rekivajat. Talon etupuolelle muodostui yläpiha, joka rajautui pohjoispuolelta asuinrakennuksen suuntaiseen pitkään aittarakennukseen, joka oli punaiseksi maalattu. Yläpihan pohjoispäähän rakennettiin väentupa ja eteläpäähän ns. uusi puoli eli Hövelön veljesten talo seitsemälle veljekselle. Päärakennusta vastapäätä pihan toisella puolella sijaitsi vilja-, vaate- ja ruoka-aitat. Asuinrakennuksen eteläpään kohdalle Antti rakensi uimahuoneen, jonka läheisyydessä rannan tuntumassa oli talon sauna. Talon riihi sijaitsi talon pihapiiristä lounaaseen eli Mattilanniemeen päin. Sininen silta istuinpenkkeineen, laivalaituri, jonka viereen myös veneet vedettiin teloille, sijaitsi talosta lahden pohjukkaan päin päärakennuksen ja navetan välissä.

 

Kuva-aukeama:  Kaavamainen piirros Hövelön rakennuksien sijainnista Hövelön pihapiirissä. Piirros: Osmo Korhonen.

 

Pihapiiriin oli jäänyt ”pirtti”, jota pidettiin erillisenä palvelusväen asuntona. Se oli tehty laudoista ja seinissä oli muhatäyte. Näihin muhiin pääsi kipinä kytemään. Palovaarallisuuden ja lahouden vuoksi pirtti purettiin. Pihaan rakennettiin myöhemmin väentupa, jotka vielä tänäänkin on Hövelön pihapiirissä. Vanhan väentuvan vieressä oli lampaiden ja kanojen suoja, jonka yhteydessä oli kellari.

 

Pihapiirin pohjoispäässä oli myös jäähuone, jossa kesäaikaan säilytettiin muhien alla talvella nostettuja jäitä. Hövelön pihalla kasvoi iso haapa, mutta se hakattiin Kaarlon isännyyden aikana ja sitten pihassa ei enää ollut puita eikä pensaita.

 

Oskari Lönnbohm muisteli myöhemmin, että Antti Lönnbohm laajensi Hövelön tilaa ostamalla Immolan maita 25 hehtaaria ja Mattilan maita 1/8 manttaalia. Hän raivautti pelloksi maat Löttöön päin, isolle portille, Ahoseen ja Moilasenniemeen päin riihen taa Pappilan ja Mattilan sarkoihin saakka.

 

Samalla hän rakensi tilaan kuuluvia rakennuksia. 1870-luvulla päärakennukseen tehtiin huomattavat korjaukset. Laajentuminen ja remontit merkitsivät myös velkaantumista. Eino Leinon syntymän aikoihin Hövelön ruokakuntaan kuului yli kaksikymmentä suuta, joista oman talon väkeä 12 henkeä, jonka lisäksi vielä Täti-Olga ja Eugen-serkku. Renkejä oli pari. Piikoja pidettiin neljäkin, mutta Isä-Antin mielestä Emilia parhaimmillaan vastasi kahta kolmea sadan markan piikaa ainakin Emilian jalan kopinasta päätellen. Parhaimmillaan karjaa oli 15-20 päätä. Ajan kuluessa maanmittarin kiinteä palkka vaihteli, mutta Artturi muisteli sen myöhemmin 191 markan suuruiseksi.

 

Alapihaan rannan suuntaisesti rakennettiin vuonna 1880 toinen navetta. Järven puolelle tuli korkea kivijalka. Kahden navetan väliin jäi karjakeittiö. Lehmät käyskentelivät lannan päällä. Vuoroin navetat tyhjennettiin ja karja siirrettiin kuivan suomuran päälle tyhjään navettaan. Kuivikkeena käytettiin sahapurua, jota tuotiin proomulla Kajaanin sahalta. Navetan läheisyydessä oli talli ja heinäsuoja. Talosta lähtevä tie kirkolle päin oli rakennettu jo 1860-luvulla, jolloin tietä tekemässä oli Antin nuorempi veli Kalle Mustonen, joka poltteli tien pohjasta nousevat kannot ja pehmitti polttelemalla myös isot kivet pehmeämmäksi ja pois raivattavaksi. Tien varteen oli istutettu myöhemmin kahtapuolta koivukuja.

 

Talon huonekalut oli tehty jo 1860-luvun alussa. Oskari muisti, että Liperistä tai Tohmajärveltä oli talossa pitkään puuseppä Carlstedt, jolla isä teetti taloon silppurin ja mankelin. Saliin isä rakennutti samaisella puusepällä sohvan, isän, äidin ja lasten sängyt sekä tuoleja. Huonekaluissa oli puusepänleikkauksia yläosassa.

 

Hövelön viljelystilan laajentaminen ja viljelysten hyvä hoito, jokavuotinen tervanmyynti ja Antin revisiotulot mahdollistivat perheen elannon ja lasten koulunkäynnin. Oli vuosia, jolloin perheestä viisikin sisarusta saattoi olla opiskelemassa vieraalla paikkakunnalla. Heidän koulunkäyntinsä maksoi noin 3000 markkaa vuodessa. Yli kaksikymmentä vuotta Hövelön perheessä elettiin kaksoistaloutta, sillä aina oli joku lapsista opintiellä toisella paikkakunnalla.

 

Kuvat Hövelöstä (julkisivukuva+kuva sisäisestä huonejaosta): Parhaina aikoinaan Hövelön päärakennus oli komea säätyläistalo Hövelönlahden rannalla. Mallipiirroskuva talosta ja talon sisäisestä huonejaosta. Kuvat: Osmo Korhonen.

 

Viisi päivää Einon syntymän jälkeen kuusitoista vuotta Einoa vanhempi, maanmittaustehtäviin pohjoiseen isänsä kanssa matkustava Kaarlo-veli kirjoitti matkalta kirjeen (11.7.1878) perheen vanhimmalle veljelle Oskarille Hövelöön. Siinä kirjeessä hän pohti perheen kodin säilymistä Lönnbohmien omistuksessa:

”– Kumpa vielä voisimme pitää syntymäpaikkamme, tuon armaan Hövelön töllin loitolla velkamiesten käsistä. Perhanan Pärki (=Hövelön velkamies C. G. Bergh, Kajaanin rikkain ja ainoa tukkukauppias), jos rupeat kiskomaan sitä käsistämme! En eläissäni enkä vielä sittenkään antaisi anteeksi hänelle sitä nylkyrin tekoa, waan heittäytyisin ainaiseksi vihamieheksensä. Ihmisyyskin se vaatii osansa. Meillä on edessä nelisen ankaran kovaa vuotta, jos ne kestämme kunnialla niin kyllä toinnumme. Sitten saisi kovaa kärsinyt isämmekin hiukan ehkä levähtää elämänsä iltamalla.  Suuri olisi Kaikkivaltiaan armo, jos silloin vielä kaikki eläisimme, onnellisina lannistumattomilla toiveilla selvemmäs olleet tulevaisuudesta. Kassi ja Viktor olisivat myös silloin toivon mukaan vapaina ylioppilaina.” Kirje kertoi, että isän lisäksi perheen vanhimmat veljekset olivat hyvin tietoisia Hövelön taloudellisesta tilanteesta. He tunnistivat velkojan taholta tulevan uhan. 1880-luvun alkupuolella Hövelö uhkasi joutua vasaran alle.

 

Kotini

Kuuset ne kotini ikkunan alla

tuiskeessa tuulien taipuvat vain,

siellä mun taattoni on kotosalla,

pystyssä päänsä hän kantavia ain.

Lainehet mun kotolahdella vainen

rakkaita rantoja suutelevat,

siell´ emon huolia kantelevaisen

poskia kyynelet uurtelevat.

Pohjolan kotkat ne kannella taivaan

kaartavat ilmoa uljahasti;

siellä mun verevät veikkoni raivaa

korpea kolkkoa reippahasti.

Pulmoset talvella hangella lentää,

allit ne jäillä jo leikkiä lyö,

puhtaampi mun oma siskoni sentään,

hempeä, hertas kuin Pohjolan yö.

Kuumasti polttavi aurinko armas

kesällä poskia heimoni tään,

kuumempi näljän kyynele karvas

talvella keskellä hyytävän jään.

Eino Leino 1892

 

Vaikka Hövelö varmasti merkitsi perheen eri aikoihin syntyneille lapsille erilaisia asioita, lapsuuskodin arvon merkitys säilyi yhtenäisenä. Arvostus äitiä ja isää kohtaan, lapsuusajan merkityskokemukset ja lapsuuskodin muisto kultasivat kaikkien lapsuusajan myöhemmin hyvätahtoisen positiiviseksi.

 

Kesäisin Hövelössä riitti vilskettä, sillä 1880-luvulla perheen lapset toivat mukanaan perheeseen opiskelupaikoistaan kesävieraita. Äiti ja isä suhtautuivat kesävieraisiin suopeasti.

 

Einon runoista kaikuu lapsuudenkodin onnellisuus. Monissa runoissaan hän palaa äitiinsä, lapsuudenkodin maisemiin ja lapsuuden aiheuttamiin tuntemuksiin. Sisarusparvi antoi runsaasti sosiaalisia virikkeitä.

 

Vaikka kodissa voi kasvaa tasapainoisesti, alkoi Einolla jo lapsuudessa kalvaa kaksi pelkoa: ensimmäinen oli tietoisuus kodin velkaisuudesta ja sitä myötä pelko, ettei hänellä olisi mahdollisuutta käydä koulua. Vanhempien horjuva terveys sai nuoren pojan ymmärtämään elämän rajallisuuden. Pelkona oli, etteivät vanhemmat olisi tukemassa hänen lapsuustietään ja opintojaan. Isän kuolema toi sen kaksitoistavuotiaalle pojalle hyvin näkyväksi.

 

Isän sairastaminen muutti myöhäisellä iällä hänen käyttäytymistään. Oli ehkä parempi, että Eino sai opiskella kotinsa ulkopuolella. Kaarlo koki 1888 perheen tilanteen haastavana: ”Sitten keväämpänä koetan hakea paikkaa muualla enkä rupea enää millään mahdilla täällä nyrvöttämään tässä surkeuden pesässä. Isän kärttyistä luontoa en enää pikkuistakaan siedä enkä hänen apulaiseksensa rupea, muuten kuin, asumalla jossakin muualla täältä. Olen tullut huomaamaan että isä ei ainoastaan ole kovin kärttyinen, kuten luullut olen, mutta myöskin sisällisesti hän luullee että hänen lapsensa ovat ainoastaan  synnytetyt elämään hänen tähtensä, joka nykyiseltä kannalta katsoen on aivan narrimaista.”

 

Einolle, kuten muillekin, lapsuudenkoti oli rakas. Rakkaus syntyi kotiin liittyvistä muistoista, jotka olivat ihmisiä, tapahtumia, paikkoja ja kokemuksia. Lapsuuskasvun aikana niihin syntyi voimakas kokemuksellinen tunnesuhde. Eino oli vuosina 1885-1890 poissa kotikunnailta jo kolme talvea, hänestä tuntui, että hän joutui jättämään kotinsa. Ouluun siirtyessään hän heitti jo hyvästejä lapsuudenkodilleen, vaikka palasikin sinne moneksi kesäksi:

 

Hyvästi, kotini

 

Mä noilla, mäillä kunnailla

ain` ennen lasna leikin…

Jo aatteet aikaan armaimpaan

tuo seutu varkain veikin.

Kiveltä nousin viimeisen

ma katseen seutuun luoden,

kun kuulin äänen povestain

näin soivan, julki tuoden.

 

Mä noilla, mäillä kunnailla

ain` ennen lasna leikin…

Jo aatteet aikaan armaimpaan

tuo seutu varkain veikin.

Kiveltä nousin viimeisen

ma katseen seutuun luoden,

kun kuulin äänen povestain

näin soivan, julki tuoden.

 

”Äl´ sitä surros ollenkaan,

jos kotoasi lähdet:

on sielläkin päälläs sun

tää sama taivas, tähdet!

Ja isänmaata polkea

saat sielläkin kuin täällä,

sä maata lempimällä!”

Paltamo Eino Leino 16.8.1890

Päärakennuksen pohjoispäästä lahosi ensin äidin huone, sitten ruokasali ja keittiö. Ne kaikki purettiin. Jälkipolvet halusivat 1950- ja 1960-luvuilla säilyttää Eino Leinon syntymäkodin. Monenlaisia aloitteita ja pyrkimyksiä tehtiin, mutta ne raukesivat tyhjiin. Tuolloin Hövelön vanha rakennus oli jo tynkä, jonka pohjoispäästä oli purettu osa pois. Rakennus lahosi. Tuolloin suojelupyrkimyksissä ei otettu huomioon Tuhkasten asuttamaa ”poikien taloa”, joka oli maineikkaiden poikien todellinen asuintalo ja joka vieläkin hirsitalona seisoo Hövelön pihassa. Toisena todisteena vanhan Hövelön ajoista on tallella väentupa, jonka suojissa Eino kuuli lapsena paltaniemeläiset kummitustarinat. Nämä säilyneet rakennukset ovat saaneet unohtua, painua muistoihin. Kenelläkään ei näytä tässä maassa olevan velvollisuuksia säilyttää yksittäisiä kulttuurikohteita todisteeksi tuleville sukupolville.

 

Koska perheenjäsenet Hövelöstä olivat runsaasti kirjeenvaihdossa keskenään, Hövelöön kasautui suuri kirjekokoelma, jota ei enää ole olemassa. Jälkipolville on säilynyt lähinnä Oskarin ja Artturin kirjekokoelmat. Lehtori Aino Mustosen mukaan emäntä Maija Halonen, joka oli Hövelössä apulaisena ja lastenhoitajana, hävitti Hövelöön jääneen kirjekokoelman. Hän oli sitä mieltä, että Hövelön kirjeet eivät kuuluneet sivullisille.

Kirjasta: Esko Piippo: Keinu, keinu Eino Leino – lapsuus- ja nuoruustarinat, Edico 2010

Hitaasti hiihtämisen eli kunnottoman kuntoilijan kymmenen vinkkiä

Hitaasti hiihtäminen on kunnottoman kumppani eli kuinka aloitat hiihtämisen:

1) Älä kuvittele olevasi Aino-Kaisa Saarinen tai Juha Mieto parhaina päivinään.

2) Tunnustele hengitystä, jos se tuntuu peräsuolessa asti, voit lähteä ladulle.

3) Käytä sauvoja, että pysyt pystyssä. Suksia voit siirrellä sen verran kun jalkoväli antaa myötä.

4) Seuraa ohihiihtäjiä vain katseella. Lannista kilpailuvietti.

5) Jos laskun jälkeen ilmavirtaus hiihtäessä tuntuu kasvoilla, jarruta ettet hengästy.

6) Ihaile hiljaisia metsän puita, eivät ne kärsi, ne lepäävät.

7) Tarkkaile lumessa eläinten jälkiä. Älä kuitenkaan ryntäile jänisten perään.

8) Jos sukset alkavat viedä, ala katsella puiden latvoja – niilläkään ei ole mitään kiirettä.

9) Iloitse, sillä olet vielä ladulla, aikaa on kulunut, eikä maalista ole vielä tietoakaan.

10) Kun tulet perille, huomaa, että olet rasituksesta virkistynyt ja selässäsi on hien tuntu.

Laatinut Esko Piippo 8.1.2011/ Saa lainata.

Eino Leino ja Pro Humanitate –klubi

Ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan julmuus oli asettanut Leinon ihmisuskoisen elämänkatsomuksen sellaiseen koettelemukseen, että piti kehitellä uusia tapoja rakentaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Eräs käytännöllinen näköala oli ihmisten rajoja ylittävä tutustuminen toisiinsa.

Pro Humanitate

Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,

ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,

kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,

kaatuminen sekä murtuvien metsien pauhu.

Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.

Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaan!

Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,

toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.

Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.

Sääliä ei, vain valkeutta ihmisen työssä!

Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein;

rautio, raataminen on uhrisi ylpein!

Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,

ikuisempaa ei, ei ihaninpaa.

Järkeä itseltäs, elämält´ älä vaadi!

Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi.

Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.

Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,

vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:

”Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!”

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja Venäjän vallankumouksen tuoksinassa Helsinkiin ilmestyi kirjava joukko ulkomaalaisia ihmisiä, erityisesti venäläisiä emigrantteja ja taiteilijoita.  Joukossa oli kunniallisia pakolaisia, mutta myös onnenonkijoita sekä kauniita, houkuttelevia naisia.

Eino Leinokin tutustui venäläisiin taiteilijoihin, kuten Repiniin, Kupriniin ja Leviniin. Kirjailijoiden liepeillä liikkui vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten virolaissyntyinen kirjailija Aleksander Sipelgas, jolla Pro Humanitaten aikoihin oli valmistumassa käsikirjoitus kirjaan Punainen nauru. Sipelgas alkoi käydä Eino Leinon luona matkustajakoti Solidarissa, koska Leino antoi hänelle ohjausta kirjan koostamisessa. Ystävystymisen myötä Leino alkoi tehdä vastavierailuja Sipelgasille, jolla oli Pohjois-Esplanaadilla matkustajakodissa ukrainalaisen naisen kanssa itämaisesti sisustettuna kaksi huonetta. Leino alkoi viihtyä Sipelgasin vieraana. Myöhemmin Leino kertoi ystävälleen Ossi Sténille vierailuista. Eräänä iltana, kun soitettiin balalaikkaa ja laulettiin surumielisiä aron lauluja, Leino vaipui slaavilaiseen tunnelmaan. Istuttiin tyynyillä. Leinoa vastapäätä istui kuvankaunis, viehko venakko. Huoneistossa oli käytössä sähkökeitin, ja äkkiä emännän puuhaillessa sulake paloi ja valot sammuivat. Pimeässä runoilija horjahti polvilleen ja tunsi äkkiä olevansa kiihkeässä suutelossa venakon kanssa. Kun isäntä oli vaihtanut uuden sulakkeen, valot rävähtivät loistoonsa, ja silloin runoilijan sylipaikka paljastui. Se herätti vain hilpeyttä seurueessa. Sibelgasin luona Leino myös tutustui muutamiin herroihin – Sireliukseen, Stackelbergiin ja von Johanssoniin. Seurueessa käytiin myös keskusteluja kansainvälisen klubin perustamisesta. Leino ei tuntenut näiden herrojen taustoja eikä pyrkimyksiä. Herrat kuitenkin aikoivat rahoittaa kansainvälisen klubin perustamista.

Bronda – kahvila ja ravintola oli 1920- ja 1930–luvuilla taiteilijoiden suosima paikka, joka oli saanut nimensä siitä, että leipurimestari Karl Magnus Brondin oli perustanut talon ensimmäiseen kerrokseen höyryleipomon ja toiseen kahvion. Brondin oli kuollut 1919. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Brondalla alkoi kuljeskella monenkirjavaa kansainvälistä joukkoa, sillä paikkaan tilattiin runsaasti kansainvälisiä sanomalehtiä, joita voi lueskella tuntikausia. Brondan ilmapiirissä saivat alkunsa myös Pro Humanitate –klubin syntysanat, sillä asiakkaat olivat tyytymättömiä siihen, että Bronda suljettiin illalla liian aikaisin ja että siellä ei nautittu alkoholia. Niinpä jotkut brondistit sopivat Naëma ja Anna Hammarénin kanssa, että tyytymättömät saisivat kokoontua iltaisin klo 18-24 neitien omistamassa kahvila-ravintolassa Espilässä.

Näin kahta kautta tunnettiin viehtymystä uuteen kansainväliseen ympäristöön. Perustettiin Pro Humanitate –klubi.

Eino Leino oli keskeinen henkilö, kun klubi perustettiin. Se rekisteröityi vuonna 1920. Jäsenet antoivat klubille nimityksen ”Hummis” eli Humala-aate. Klubi perustettiin syksyllä ja säännöt painettiin Sanassa joulukuussa 1920 itsenäisyyspäivän päiväyksellä.  Kerrotaan, että klubin perustaminen oli täysin Leinon idea. Hänen ajatuksenaan oli koota yhteen kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat, kuvanveistäjät ja kaikki muutkin taiteen tekijät ja ystävät maailmankulttuurin hengessä. Niinpä säännöissä todettiin kerhon tarkoitusperistä: ”Kirjallis-taiteellisen kerhon Pro Humanitate tarkoitus on kirjallisten, taiteellisten ja soitannollisten voimain yhteen liittäminen maailmankulttuurin pohjalla, etupäässä hyväntekeväisiä tarkoitusperiä varten:” Kerhon jäseneksi liittyikin eri alojen boheemitaiteilijoita. Mukaan tultiin suositusten kautta. Kerhon kuvataiteilijat saattoivat suorittaa kerhon jäsenmaksunsa luovuttamalla kerholle jonkin pienen taideteoksen. Taideteoksia olikin kerhon seinillä, sillä muutamat taiteilijat säilyttivät teoksiaan kerhon huoneistossa. Huomattavin taideteos lienee ollut Magnus Enckellin akvarelli. Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin emingranttikenraali Sirelius, joka osasi ruotsia, muttei suomea. Eino Leino toimi itseoikeutetusti klubin kunniapuheenjohtajana. Aluksi klubin johtokuntaan valittiin Leinon lisäksi ulkomaalaiset henkilöt, joihin Leino oli tutustunut klubin perustamispuuhissa.  Johtokuntaa kuitenkin jouduttiin korjaamaan valitsemalla nimellisiksi johtokunnan jäseniksi suomalaisia taiteilijoita. Klubin virkailijoina toimivat johtokunnan jäsenet.     Puheenjohtajan ja Leinon lisäksi klubin johtokuntaan kuuluivat samalla kertaa Harry Röneholm, Jalmari Ruokokoski, Mikko Hovi, Wäinö Aaltonen, Ilmari Soikkanen ja klubimestari von Johansson (annettu nimi), joka toimi vahtimestarina. Johanssonista käytettiin myös nimitystä Pilsudski, koska hän puhui ihailevasti puolalaisesta diktaattorista, marsalkka Pilsudskista.  Klubin innokkaimpiin puuhamiehiin kuului myös kirjailija Aleksander Sipelgas. Koristetaiteilija Yrjö Lehtiö toimi suulaana klubimestarina. Kerhon perimmäisenä tarkoituksena oli koota varoja apurahoiksi varattomille taiteilijoille.

Klubi sijaitsi vanhassa puutalossa Etelä-Esplanadinkatu 14:ssä sijainneen kahvila Espilän huoneistossa, ylemmässä kerroksessa, jonne johtivat ”Jakobin unen kaltaiset puurappuset”. Kahvilan omistivat neidit Anni (myöhemmin rva Nordling) ja Naëma Hammaren. Kerhon tiloina oli päivisin pari sivuhuonetta ja iltaisin koko kahvila, jolloin kahvila oli yleisöltä suljettu. Klubin sivuhuoneisiin hankittiin raskaat ikkunaverhot ja klubityyliset huonekalut.

Leinoa kutsuttiin klubissa ”Setä-Leinoksi”. Hän kelpasi sedäksi kenelle hyvänsä. Leinon humaanisuus, ystävyys ja toveruus oli lämmintä ja välitöntä. Hän suhtautui kaikkiin samalla tavalla. Kerholla pelattiin varsinkin alkuaikoina ahkerasti shakkia.  Niin Leinokin harrasti kerhotiloissa runsaasti shakkipeliä samalla kun seurusteli ystävien kanssa. Leinon suurimpiin nautintoihin kuului matin tekeminen vastapelaajasta. Silloin hän käytti viimeisessä siirrossa sinappitölkkiä.

Antoisimpia iltoja klubilla olivat toistuvat kerhoillat, joita pidettiin aluksi joka viikko lauantaisin. Iltojen suosiota osoitti, että illan kuluessa syntyi ulko-ovelle sisäänpääsyä odottelevien jono.  Ohjelmaa oli klubiin saatavissa ilmaiseksi koti- ja ulkomaalaisilta taiteilijoilta. Ison salin perältä löytyi koroke ja piano. Joskus klubissa oli orkesterikin.  Oli lausuntaa, soittoesityksiä, yksinlaulua ja soolotansseja. Usein esiintyi laulaja Gustav Nieminen. Usein lauloi myös laulaja ja tunnettu musiikkipedagogi Väinö Lehtinen, joka oli kuuluisa ankaruudestaan ja raittiudestaan. Kerhossa hän oli välitön ilman alkoholiakin. Myös Martti ja Aapo Similä ja Martti Nisonen esiintyivät. Lausuntaa joskus esitti Helinä Svensson-Timari. Hän lausui Leinoa. Myös Elli Tompuri nousi lavalle. Kansainvälisiä taiteilijoitakin saattoi esiintyä. Usein Eino Leino istui jossakin sivupöydässä ja pelasi shakkia. Pienessä kabinettihuoneessa saatettiin käydä innostuneen kiivaita väittelyjä. Alvar Aaltokin saattoi lausua nuorekkaita käsityksiään. Häntä kuunneltiin ja hänen käsityksistään väiteltiinkin. Vitsit, sukkeluudet ja lennokkaat pistopuheet kuuluivat keskustelujen ilmapiiriin.

Aapo Similä esiintyi kerhossa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kertaa ennen Similää lavalle nousi Pietarista Helsinkiin paennut emigrantti, entinen keisarillisen Marinskioopperan barytonitähti Lopuhin. Hän lauloi aarian venäjäksi ja sai ansaitsemansa aplodit.  Leino varoitteli Similää esiintymästä maailmantähden jälkeen, mutta kerhomestari von Johansson (kutsumanimi) kuulutti Similän lavalle. Toista esiintymistä varten Similä valmisteli bassolaulaja Gustav Niemisen kanssa Wennerbergin dueton.

Joka lauantai ohjelmallisten iltamien myöhäishetkenä asteli korokkeelle kerhon kunniapuheenjohtaja Eino Leino. Epäilemättä kerhon kohokohdiksi muodostuivat hänen räiskyvät, improvisoidut puheensa. Niistä säihkyi Eino Leinon hengen monisärmäisyys. Puheet säkenöivät kevään kukintaa niin luonnossa kuin kansassa, kesäisen luonnon hehkeyttä, kulttuurin uutta nousua, hedelmöitymistä ja sen runsasta satoa. Uuden Sammon luontia, vapautumista Idän sorrosta ja uskoa tulevaisuuteen Leinon puheet manasivat. Ne olivat mielikuvituksen värittämiä, kuvarikkaita, välittömiä puheita, joiden sisältö pyörähteli asiasta toiseen, mutta niitä ohjasi aina sisäinen punainen lanka.

Puhuessaan Leino seisoi ja nojasi edessään olevaan pöytään hiukan etukumarassa. Tai jos hän istui, hänen oikea jalkansa potki tahtia kuin metronomi. Leinolla oli rytmitajua, vaikkei hänellä lauluääntä ollutkaan.

Leino saattoi myös lausua runojaan. Hän lausui tavallisella, miellyttävällä puheäänellä, muttei osannut lausujien tavoin värittää sanojaan. Näistä lausuntahetkistä saattoi muodostua melodraamoja, sillä etevä virolainen sellisti Kalle Bechbolm, joka siihen aikaan oleskeli Suomessa, säesti tai myötäili improvisoidulla soitollaan Leinon lausuntaa. Niin lausuja ja soittaja innoittivat toisiaan. Ohjelmalliset kerhoillat päättyivät tanssiin.

Taiteilijat saattoivat tehdä töitään klubin huoneistossa. Torsten Tisell ja Grigor Auer tekivät vesiväritöitään. Klubilla saattoi myös kirjoittaa, varsinkin Leino, jolla runotuotokset syntyivät nopeasti. Seuraavan runon Leino kirjoitti klubilla maaliskuussa 1921:

Kaksi naista

Yks haipuelee

yhä kohti onnensa saarta,

yks taipuelee

päin taivahan korkean kaarta.

Käsivarret on kauniit kummallai –

mut konsa ne rukoukseen yhtyy,

elon valheeks muuttuvi rukous kai,

ja ne elämän riemuhun ryhtyy.

E. L-o

Kuvanveistäjä Alpo Sailo muisteli myöhemmin istumista Pro Humanitatessa. Eino Leinoa vastaan tuli kadulla Alpo Sailo, Lauri Hannikainen ja Jussi Mäntynen. Leino vaati ystäviään Pro Humanitatehen päivälliselle ja vastaantulijat ymmärsivät, että Leino tarjoaisi. Seurue istui pitkään. Iltapäivä meni. Lopulta seurue huomasi, ettei kellään ollut rahaa! Seurue jatkoi istumista ja Leino poistui jonnekin. Joku seurueesta tuumasi: ”Oli sentään sikamaista, että Leino johdatti meidät tähän pinteeseen.” Jonkin ajan päästä Eino Leino tuli. Hänellä oli rahaa. Kävi ilmi, että Leino oli istunut WC:ssä, kirjoittanut runoja ilmaiselle paperille. Hän oli soittanut Helsingin Sanomiin ja poika oli tullut hakemaan runot ja maksamaan ne. Niin seurue pystyi jatkamaan vielä istuntoa.

Kerran kuvanveistäjä Väinö Aaltonen pistäytyi Pro Humanitate-klubiin ja tapasi Eino Leinon ja Larin-Kyöstin kinaamassa keskenään, kun Lari yritti ärsyttää tahallaan Leinoa. Menossa oli taas kerran sanailu siitä, että Leino oli opettanut Larin runoilemaan ja Lari Einon juomaan viinaa. Siihen aikaan Väinö Aaltonen teki kuvaa Larin-Kyöstistä. Niinpä klubista tultiin Aaltosen Iso-Robertinkadun varrella olevaan ateljeehen pientä sanaharkkaa käyden. Porukka tosin oli kasvanut ja keskustelu oli käynyt äänekkääksi, kun mukana oli seurustelujuomaa.  Mukana oli mm. A.Kangasmaa ja Carlstedt. Leino istui ateljeessa tuolille ja pyysi, että Aaltonen poistaisi saviveistoksista peitot, jotta hän voisi katsella taideteoksia. Leino lupasi kirjoittaa niistä. Leino istui ja katseli taideteoksia, heitteli kompiaan Larin-Kyöstille ja kommenttejaan seurueen keskusteluihin. Samalla Leino kirjoitteli havaintojaan taskustaan ottamilleen paperiliuskoille. Jonkin ajan kuluttua Leino näytti Väinö Aaltoselle kirjoitustaan ja pyysi Aaltosta lukemaan sen. Se oli ylistyshymni Väinö Aaltosen taiteesta. Väinö Aaltosen mielestä se oli niin loistavasti kirjoitettu, ettei yksikään Helsingin lehti, ei edes Helsingin Sanomat, julkaissut sitä. Se julkaistiin Karjalan Aamulehdessä.

Rouva Soikkanen muisteli myöhemmin, että Eino Leino tanssi ketterästi polkkaa hänen kanssaan Pro Humanitatessa. Hän puhui kauniisti rakkaudesta, mutta rouva epäili, että Leino ei tiennyt kenelle hän puhui: ”Osaan naisen kantaa käsilläni, mutta en osaa olla naisen lakeija.” Rouvalla Soikkasella oli vuoden ikäinen poika ja hän totesi Leinolle: ”Mikään ei yhdistä miestä ja naista niin kuin lapsi.” Johon Leino totesi: ”Kyllä tiedän paljon suuremman asian: se on vekseli! Kun vekseli lankeaa, Onerva hakee minut vaikka mistä.” Kun Leino vieraili Soikkasten kotona, hän pyysi rouvaa aina keittämään mannapuuroa. Näin siitäkin huolimatta, että rouvalta puuro jäi kokkareiseksi ja pohjaanpalaneeksi. Rouva kysyi Leinolta:

-                                 Miksi tulet aina meille syömään mannapuuroa. Menisit automaattiin, saisit markalla hyvää puuroa!

-                                 Katsos, huomasin niiden kokkareiden olevan pohjaanpalaneita, ne pysyvät vatsassani. Hyvä mannapuuro ei pysy, Leino selitti.

Huhtikuun 9. päivänä 1921 Pro Humanitate –klubissa pidettiin perhejuhla, koska paikka oli huonossa huudossa perheiden keskuudessa. Juhlalla haluttiin vakuuttaa perheenjäsenille klubin kunniallisuutta.

Pro Humanitatessa ohjelmaa suorittivat mm. Tatu Pekkarinen (1892 – 1951) ja Rafu Ramstedt. Kerhon jäsenet saivat tilata ”vahvaa teetä”. Tatu Pekkarinen oli Larin-Kyöstin hyvä ystävä, sillä hän asui Oulunkylässä Larin-Kyöstin huvilan alakerrassa alivuokralaisena Aino-rouvansa kanssa. Tatu Pekkarinen tunnettiin hyvänä esiintyjänä, joka nousi estradille Matti Jurvan (1898 – 1943) ja Aapo Similän säestämänä. Leino piti Tatu Pekkarisen boheemista elämäntyylistä ja laulunteksteistä. Olipa Leino todennut Pekkarisen esiintymisestä: ”Olen kuullut mestaria.” Kerran istuessaan klubilla Tatu Pekkarinen ja Eino Leino suunnittelivat yhteistä esiintymiskiertuetta. Pekkarinen ja Leino olivat vuorotellen esittäneet tulevaa kiertueohjelmaa. Suunnittelu menikin hyvin, mutta esiintyjät löytyivät loppuyöstä nukkumasta saman pöydän alta. Yhteisestä kiertueesta ei tullut mitään. Lehdet olivat jo ennakkomainostaneet kiertuetta: ”Kaunis yhtistelmä” ja ”Vakka kantensa valitsee” tapaisilla otsikoilla. Tatu Pekkarisen pakotti lievä aivoverenvuoto muuttamaan elämäntyyliä, lopettamaan tupakanpolton ja hillitsemään alkoholin käyttöä. Tämän elämänmuutoksen myötä hänestä tuli pakinoitsija, näytelmä- ja romaanikirjailija sekä iskelmänikkari.

Pro Humatate -kerhon tarkoituksena oli menestyä niin hyvin, että sen tuotoista olisi voitu jakaa taiteilijastipendejä ja apurahoja. Se oli päätarkoitus. Jostakin syystä asiat menivät toisin.

Pro Humanitaten lopettajaisjuhla pidettiin Börssi-ravintolan suuressa salissa. Tilapäissoittajista koottu orkesteri soitti alkumusiikin säveltäjä Martti Nisosen johdolla. Musiikin jälkeen lavalle astui Suomen Messujen silloinen johtaja, arkkitehti Harry Röneholm, joka kuulutti klubin puheenjohtajan Eino Leinon saapuneen. Frakkipukuisena Eino Leino tassutteli yleisön eteen. Siinä hän kumarsi ja aloitti ranskaksi puheensa ja siirtyi sitten suomen kieleen. Puheessaan hän kertasi klubin perusajatuksia, humaanisuuden ja hyvän tahdon merkitystä ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Ilta jatkui sitten musiikin ja tanssin merkeissä.

Keväällä 1921 kerho kaikessa hiljaisuudessa lopetteli toimintansa. Eino Leino oli sairauden takia joutunut olemaan vuoteessa pari viikkoa ja klubielämästä syrjässä. Sipelgas kävi Leinon juttusilla Solidarissa kertomassa, että kerhossa kaikki oli hyvin. Kun Leino palasi kerholle, hän havaitsi, että kaikki asiat eivät olleet kohdallaan.  Kerhon toiminnassa alkoi ilmetä epäselviä asioita, mm. omistajien taloudellisten etujen itsekästä ajamista, uhkapeliä ja keinottelua. Klubin piiriin ilmestyi tuntemattomia muukalaisia ja näiden mukana ulkomaisia kaunottaria. Brondan taiteilijat vähenivät. Loppujen lopuksi ilmeni, että kerhon toimihenkilöinä olevat ulkomaalaiset kävivät salakauppaa, jossa erilaiset kultakoristeet, jalokivet ja muutkin tavarat vaihtoivat omistajaa. Isännät etsivät uhrilampaita ja kauniit naiset toimivat houkutuksina uusille asiakkaille. Ovella toiminut sisäänpäästäjä valikoi sopivia asiakkaita. Klubista oli tullut jobbarien pesä, jossa osteltiin Venäjältä paenneiden emigranttien arvoesineitä pilkkahintaan.  Leino oli sitonut itsensä vaaralliseen tilanteeseen, josta hänen oli selvittävä ulos. Klubi oli hajotettava, mutta ulkomaalaiset panivat vastaan. Oli uhattava poliisilla. Kun ulkomaalaiset saivat klubista sijoittamansa rahat ulos, he taipuivat klubin lopettamiseen.

Aino Thauvón-Suitsin mukaan Leinokin sekaantui klubin piirissä tapahtuneeseen tavaroiden välitykseen, ei keinottelijana, vaan onnettomana tavaranostajana. Kun hänellä sattui olemaan rahaa, herra von Johansson sai houkuteltua hänet ostamaan tavaroita, joita hän ei tarvinnut, mutta joita ostamalla hän tahtoi  helpottaa tavaroista luopuvan ihmisen elämää. Siksi Leino saattoi olla velkaakin von Johanssonille. Ja viime kädessä Leino saattoi ajatella, että hän oli perustamassa kotia, jota varten hän tarvitsi huonekaluja. Ei hän koskaan enää kotia perustanut.

Kun Leinolle selvisi kerhon ulkomaalaisten toimihenkilöiden toiminta, hän päätti julkisesti irtautua klubista julkaisemalla vastalauseensa: ”En ole enää kansainvälisen kerhon ”Pro Humanitate” puheenjohtaja, en johtokunnan jäsen enkä jäsen. Helsinki, 13. päivänä huhtikuuta 1921. Eino Leino.” Kerhon omistajia pidettiin myös poliittisesti epäluotettavina. Aarre M. Peltonen kertoo, että kerhon lopettamiseen saattoi vaikuttaa myös Eino Leinon leimaaminen kommunistiksi, sillä Varsovassa toiminut samanniminen kerho paljastui vakoilukeskukseksi. Helsingissä tehtiin kerhosta samansuuntaisia johtopäätöksiä. Kalle V. Mustonen, Leinon aikalainen, kertoi 1960-luvulla Aarre M. Peltoselle, että Leino oli kertoillut Mustoselle kerhon loppuaikoina: ”Ne luulevat, kun minä olen poeta, niin minä en ymmärrä mistä oikeastaan oli kysymys.” Tällöin Leino oli epäillyt kerhon kulissien takana toimineen bolsevikkeja, jolloin yhteisestä sopimuksesta Kalle V. Mustonen oli asian tiimoilta yhteydessä Etsivään Keskuspoliisiin. Kerhossa vieraili salaisesti Keskuspoliisin sihteeri Urho Hegelberg (myöh. Raekallio). Kerhon toimintaa tarkkailtiin ja tultiin johtopäätökseen, että kerho oli bolsevikkien peitetoimintaa, johon varat oli tuotu Pietarista. Kerhon kassanhoitaja oli Pietarista. Kun tämä saatiin selville, rahoittajille maksettiin  rahat takaisin ja kerho lopetettiin vaivihkaa. Kalle V. Mustosen mukaan hänen ehdotuksestaan juttua ei päästetty julkisuuteen, sillä miltä olisi kuulostanut, että vapautuneen Suomen sivistyneistö olisi tullut bolsevikkien nenästävetämäksi!

Sipelgas tunnettiin ensin kirjailijana, sitten varkaana ja petkuttajana. Taustaltaan hän väitti olevansa meriupseeri, joka oli palvellut matruusina Venäjän laivastossa.  Kirjailija Aleksander Sipelgasia saatteli pari Helsingin poliisilaitoksen poliisia Tallinnan laivaan. Hän katosi meren taakse.

Kahvilan loppuaikoina kahvila Espilän omistajat möivät kahvilan taidemaalari  Antti Favénin vaimolle, rouva Marie Favén-Antille. Kahvilan uudeksi nimeksi tuli Lucullus. Leino säilytti kanta-asiakkaan ja ystävän etuoikeudet kahvilassa. A. Kangasmaa tosin muisteli myöhemmin: ”Se Favénin akka, entinen laivan bufeska, sittemmin venäläisen everstin huora, everstinna Martinoff, oli mahdoton. Siellä kerhossa Eino Leino kynittiin monta kertaa kokonaan.”

Kansainvälisen Pro Humanitate –kerhon lisäksi  Leinolla oli toinenkin kansainvälisyysprojekti:  Työrauha –lehtihanke. Hän suunnitteli kansainvälisen, rauhanystävällisen ja ihmisrakkautta korostavan sarjajulkaisun perustamista. Ideallaan hän pyrki kokoamaan yhteen maailman parhaita ajattelijoita ja kirjailijoita. Hän ehti koota listaa henkilöistä, joita hän kutsuisi tämän julkaisun toteuttamiseen. Joillekin hän lähetti avustuspyyntöjä. Maksim Gorkille Leino lähetti asiaa koskevan kirjeen 8. päivänä toukokuuta 1923. Kirjeestä käy ilmi Leinon suurisuuntainen idea:

”Suuri opettaja! Pyydän Teitä tällä kertaa kirjoittamaan vain muutamia rivejä loistavalla kynällänne ”Työrauhaa” –kansainvälistä pasifistista  ja humanistista äänenkannattajaa – varten, joka alkaa ilmestyä ensi joulusta ja jonka vastaava toimittaja minä olen. Te ja minä tietenkin tulemme tapaamaan: maailma on niin pieni ja ihmiset ovat niin vähäpätöisiä. Mutta siitä huolimatta heitä on joko rakastettava tai vihattava.

Lehti tulee ilmestymään eri kielillä: suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi, ranskaksi, englanniksi ja muilla kielillä, mikäli onnistuu. Tunnuslauseena on: ”rauhan työ”, mikä tuodaan ilmi niiden henkilöiden yksilöllisen temperamentin välityksellä, jotka kaikesta sielustaan ja sydämestään tekevät työtä. Näkemiin! Teidän vilpitön ystävänne  Eino Leino.”

Leinon jäljellejääneissä papereissa on Työhauha –lehdestä taittoluonnoksia. Hanke oli yltiöpäisen mahdoton, jossa Leinolta varmaankin loppuivat voimat. Mutta oliko hänellä hankkeelle rahoittaja tiedossa?

Mitä Leino tarkoitti Työrauhalla? Ensimmäisen Työrauha –runon Leino kirjoitti Kirjallinen työ -yhdistyksen ohjelmajulistuksen  ja vetoomuksen taakse, joka allekirjoitettiin Helsingissä toukokuun 25. päivänä 1917. Allekirjoittajina olivat perustavassa kokouksessa valittu johtokunta ja perustavat jäsenet: Eino Leino (pj), L. Onerva, Heikki Tandefelt, Iivo Härkönen, Viljo Tarkiainen (varapj), Maria Jotuni, Larin Kyösti, Viljo Kojo, Albert Paavilainen (sihteeri), Joel Lehtonen, Onni Okkonen, A.A. Hellaakoski. Alkuperäinen runo oli seuraava, mutta myöhemmin se sai toisenlaisen muodon (Kirjokeppi 1949, s. 146):

Työrauha

Työrauhaa me tahdomme, vain työrauhaa,

vaikk´ yllämme yö, meri maailman pauhaa,

verivirroista syntynyt synkkien aikain:

ei taukoa nuo avull´ ainehen taikain.

Työrauha, työrauha on työläisten henki!

Sen riistäjä vie meiltä viimehesenki.

Työrauha on raatajan palkoista parhain,

vara vanhuuden, tahto myös tähtien tarhain.

Työrauha on maailman päivä! Sen mahti

on kansain ja yksilön vapauden vahti,

sen yllä ei mitään, sen alla vain aamu,

min säteitä säikkyvi hirmujen haamu.

Eino Leino

Myöhemmin Leinon kansainvälisiä aatteita, hänen kansainvälistä henkistä perintöä toteuttamaan perustettiin Eino Leinon Seuran aloitteesta Lahden Mukkulan kansainvälinen kirjailijakokous.

Artikkeli Esko Piipon kirjasta “Kirjaton Eino Leino” (Edico 2009)

Weisu Kansallisteatterin turmeluksesta ja sen torjujista

Hei, voima se poikia pullistaa,

halu mellastaa, halu mullistaa.

Mikäs este ois sitä tehdessä

tilat liiat on iltalehdessä

Päät viisaat yhteen kolkattiin

ja tuumattiin ja tolkattiin:

Nyt Kaliman kaula se taitetaan,

kalu kansallisesta laitetaan,

saa tappion perästä –tappion,

kuten totee surulla Lahdensuo

ja kastua silmänsä kahden suo.

Se suru on suurta ja aitoa

se puhkuu johtajataitoa.

Tila Kansallisessa on katala,

tavat turmellut, taso matala –

käy suokin sen  rinnalla alpista.

– Veto lyöty on Kaliman skalpista.

Prosessi hirmuinen, jaa, jaa,

himphamppu oikea nouskoon, haa!

Sotravoima on koottu ja suurikin,

sen huudosta horjuis jo muurikin!

sivull´ oikeall´on maan suojelumies,

- vasen siipi miss´ asti on,

horna kenties!

On johtajat oivat ,

on kööritkin,

on aimot administratööritkin,

on hienoja herroja, rouvia,

joill´ on tämänsorttista souvia,

on miestä oraattorinviittaista,

ja tihverää on Tiittaista,

on Kaarolaa, on Katria,

amatsoonejas, armas patria.

Vain hurskas uhri-atria viel´

Kansallista vois, soi

Lauri Haarlasta Laurilaan:

Mars, mauri parka, jo Maurilaan!

Nyt tarvis on tarmoa, myrkkiä,

jyry-Mussolineja jyrkkiä.

Hei, kaverit, kaappaus, kumous!

Muun kaiken luo se kuin lumous.

Tae siit´ esimerkki on itäinen:

siell´ Eedeni lie likipitäinen.

Kun Kalima ketarat pystyyn lyö,

niin muuttuu päiväksi musta yö,

viat kaikki on korjatut kohta jo

uus Bergbom uusi on johtaja,

maku oikea ohjaamassa taas,

täys katsomo aina ja kassa taas,

sopu ikuinen ilman riitoja,

myös Katrit ja Kaarlot Iitoja;

taas suomikin lausuttu lavalla,

soi Kaarolan kauniilla tavalla,

niin sorjasti ruotsahtavalla,

suurt´ entisyyttä ei kavalla.

Ja näytelmäkirjoitusliitosta

pula keksiä kyllin on kiitosta,

se täynnä on vain neropatteja,

niit´ itää kuin sateella tatteja;

sen Haarlat ja Köpit on Kiviä,

ei kirjoita yhtä ne riviä,

jok´  ei ois syvä ja siviä;

nerotöit´ on ne työt joka ainoa,

täynn´ ikuisten arvojen painoa

ja kauneutt´ ylhää ja kainoa.

Niit´ enää ei kriitikot vainoa,

vaan palvovat kiitosten pauhulla

ja saartavat suitsutussauhulla;

ei tahdo kasvaa ehtiä

sitä määrää seppelelehtiä

siin´ enää itse laakeripuu

jo reklaamiltakin repee suu…

Ja rahaa tulee kuin rännnistä,

sitä auktorit lypsää Wännistä

kuin maitoa Mansikin nännistä…

Kaikk´ ihanuus tämä taattu on heti kohta,

kun Kalima kaattu on.

Se tehty on pienellä tempulla:

hän poistuu, potkaus pempulla.

Se kaunis on kansannäytäntö,

myös klassillista se käytäntö:

pois suuremmatkin on suistettu,

ain ansio maksaa muistettu.

On Jusseja meillä, on Lasseja,

on Jalleja, on Jasseja

toki paiskaamaan eropasseja,

alas huutamaan, ulos huutamaan,

- ovat lakaisevainen he luuta maan.

Se tekee puhdasta jälkeä,

oma jotta ois olo välkeä:

himo kumma kulissien keskelle

lie tullut Thalian leskelle. —

Ohi kai vähän  puski nyt maalistaan,

kovalykky, kun saanut ei saalistaan!

No, käy maar vasta se paremmin,

käy myöhemmin, jos ei varmemmin.

Luja lupaus sanassa tavataan:

Joka kolkuttaa, sille avataan!

Mut yritystäkin kiitämme

ja äänemme yhteen liitämme

ja kakistelemme kaulamme

ja tällä tavalla laulamme.

Talo vaatii harjahirtensä,

jalo kiivaus kiitosvirtensä.

Ja pitempäänkin innoittais,

jos ansion jälkeen hinnoittais.

Mikko Vilkastus alias Eino Leino HS:n n:o 38, 8.2.1925

Eino Leino ei mahdu Eino Leino -lavalle Helsingin kirjamessuilla

Helsingin kirjamessuista on tullut niin mahtava ja suuri, ettei Eino Leino mahdu kirjamessujen Eino Leino -lavalle. Sen itsetietoinen ohjelma marssittaa lavalle vain niitä kirjailijoita ja politiikkoja, jotka muutoinkin ovat esillä. Se ei etsi hyviä kirjoja marginaaleista, pienistä kustantantamoista ja niistä, jotka jäävät lehtiarvostelujen ulkopuolelle. Se on ennen kaikkea suurten kustantamtamoiden joulumyyntitori, jonka ihmispaljoudessa tuntee joulumyymälöiden rahanhajuisen ahtauden.

Omakohtaisesti koettua on se, ettei Eino Leino mahdu Helsingin kirjamessujen Eino Leino -lavalle.

Suuret aatteet

Jo lapsena tiesin, että

Nuo aattehet suuret vaan

Voi voimana taistoissa olla

ja henkeä nostattaa.

Sitä ainahan silloin kuulla

Sain huulilta vanhempain

Ja kirjoja suurten miesten

Mä kyllälti lukea sain.

Mut aika ja alkava miehuus

Sen tiedon vasta toi.

Ett´ aattehet myöskin murtaa

Ja painaa miehen voi.

Eino Leino

Suomen kuvalehti

Ne silmät ne onnea säihkyivät

Ne silmät ne onnea säihkyivät

niin hurjaa, hurmaavaa,

ne silmät ne riemua räiskyivät

niin kummaa, kumpuavaa.

Sun onnesko outo se säihkyi niin,

kun kukkana syntyä sait,

kun tulta sa heittelit tunteisiin

ja vallat on eessä vait?

Vai loistiko niist’ oma onneni tuo,

jota elon halki ma hain,

joka kutsuvi luo, joka käskevi luo,

mut kaikuna karkkovi ain.

Eino Leino: Kokoelmasta Yökehrääjä

runosta Hämärissä

Eino Leino alkeiskoululaiseksi Kajaaniin vuonna 1887

Kouluiässä Einolla oli kolme mahdollista koulutietä: Paltaniemelle, Ouluun tai Kajaaniin. Vaikka Paltaniemen koulu oli jo toiminut neljä vuotta ja opettajalla oli hyvä maine, ei Einoa pantu kotikylän kouluun. Suurin syy siihen ehkä oli siinä, että ajan tavan mukaan säätyläisten lapset lähetettiin pois kotoa ja ne pantiin kaupunkikouluihin. Eino oli ollut tätinsä koulukodissa Oulussa jo kaksi vuotta. Veljet opiskelivat Oulussa. Siksi oli luonnollista, että täti yritti Einoa kouluun Oulussa. Oulun klassisen lyseon rehtori Dahlströmin tyrmättyä liian nuoren koululaisen – 8 vuotiaan –  Einon kouluun pääsemisen, jouduttiin Eino sijoittamaan Kajaanin alkeiskouluun 1.9.1887. Ruotsinkielimieliselle rehtori Dahströmille kävi myöhemmin vuonna 1890 hankalasti, sillä hän joutui vastoin tahtoaan vaihtamaan koulutaloa suomenkielisten lasten hyväksi, jolloin hän erosi virastaan.

Vaikka Eino oli käväissyt usein perheenjäsenten mukana Kajaanissa, hänen elämänpiirinsä laajeni kuitenkin merkittävästi. Toisaalta Einon oli helppo pistäytyä viikonloppuina ja lomilla Kajaanista Paltaniemen kotipiiriin, mikä antoi yhdeksänvuotiaalle turvallisuutta. Kajaania hallitsi kaksi katua ”Yläkatu” (Kauppakatu) ja ”Alakatu” (Brahenkatu). Kajaani oli puutaloista rakentunut kaupunki.

Mielikuva kaupungista

Muistojen kaupungit -kirjoituksessaan Eino muistelee ensimmäisen koulukaupunkinsa mielikuvaa talvisessa pakkasaamun hämärässä, jossa paukkuu tulipalopakkanen, kuuluu heräävän kaupungin äänet ja näkyy alkavan päivän ihmisten verkkaiset toimet. Mutta sitten mielikuviin sekoittuvat voimakkaat tunnemuistot:

”Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta, jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin, vaan sylittäin…Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä, noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niin kuin ajatus…niin kuin aavistus…niin kuin romantisoiva mielikuva elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei ole koittava hänelle milloinkaan? Eikö vilkahtanutkin siro nilkka tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana kesäyönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen, kun saanuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan ihmissydämeen?…Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden punaisen huulen helo  niin kuin kahden marjan tunetemattomista mäkirinteistä ja marikoista?…”

Eino sijoittui Raatihuoneen torin kulmaan, keskelle kaupunkia. Eino majoitettiin serkkujen hoiviin. Antti Lönnbohmin nuorin veli, metsänhoitaja Karl Mustonen (1827-1887), joka oli muuttanut Sotkamosta Kajaaniin. Hän oli kuitenkin kuollut ja perheen vanhin tytär, Emmy, oli luvannut pitää huolta nuoremmista siskoistaan, Hildan ja Idan koulutiestä. Nämä tyttäret, Helka ja Ida, olivat Einosta vanhempia, kävivät tyttökoulua ja olivat sangen eläväisiä. Einolle serkuista Ida oli varsin tuttu, sillä olihan Ida ollut usein Hövelössäkin Einon leikkikaverina. Einon hoitaja 28-vuotias Emmy Mustonen (myöh. Piipponen) huolehti nuoremmista sisaruksiaan.  Emmy hoiti kauppias Revolta Berghille testamentattua (Revon leski oli Gerghin sisko) C.G.Berghin sivuliikettä, joka oli Kajaanin Raatihuoneentorin koilliskulmassa. Emmy asui kauppahuoneiston yhteydessä olleessa keittiön ja kahden huoneen asunnossa. Eino sai nukkumahuoneeksi takimmaisen kamarin ja joutui asumaan kolmen naispuolisen serkkunsa kanssa.  Kiinteistö tuhoutui Osuuskauppa Maakunnan liikerakennuksen tulipalossa vuonna 1955. Markkina-aikaan joulukuussa ja helmikuussa koulu oli kiinni päivästä kahteen, sillä majapaikoissa pidettiin markkinavieraita. Lapsetkin pääsivät vanhempiensa kanssa markkinoille, josta ostettiin taloustavaroita ja joulumarkkinoilla joululahjoja. Vienan Karjalastakin kulkeutui kauppiaita Kajaanin markkinoille. Markkinoilla tavattiin tuttuja, yövyttiin sukulais- tai tuttavaperheissä. Erityisesti talonpojille ja palveluväelle markkinoista tuli merkittävä päivä. Talonpojille vähäisen liikkuvuuden vuoksi, palvelusväelle se luvattiin jo vuosisopimuksessa, joten sitä sopi odottaa.

Siihen aikaan Einon isä ja äiti elivät jo Hövelössä kivuliaasti ja köyhästi, mutta Einon elättämiseksi kuitenkin kaupunkiin tuotiin maitoa, leipää, lihaa, voita ja joskus halkojakin. Päällepantaviksi Eino sai Hövelössä räätälöineen vaatturi Mikkosen tekemät vaatteet ja suutari Mankisen rustailemat kengät.

Einon koulu oli korttelin päässä asunnosta, nykyisen Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmauksessa. Koulu oli jo tuolloin sokeaksi käyneen raatimies Berghin ahtaassa ja tunkkaisessa puutalossa, jonka oli suunnitellut Kerimän puukirkonkin suunnitellut arkkitehti A. F. Granstedt. Ensi luokan kolmeatoista poikaa opetettiin kamarissa. Pojilla oli ikää 3-5 vuoteen enemmän kuin Einolla.

Eino oli tuohon aikaan lyhyt, tanakan jäntevä ja ”lystin näköinen”, kuten hän oli itsestään peiliin katsoessaan pienenä tuumannut. Toisaalta hän oli myös iloinen, virkeä ja puhelias koululainen ja omasi hyvän kielenkäytön.  Koulunkäynti sujui Einolta helposti ja hyvin. Läksynsä hän teki välitunnilla. Lukutaidonhan Eino oli oppinut jo varhain ja saanut hyvät sivistykselliset lähtökohdat kotiopettajaltaan Olga Kyreniukselta, Leino-veljesten koulutädiltä. Läksyjä enemmän Eino käytti aikaansa kirjojen lukemiseen. Siinä hän oli ahmatti. Hän pyrki lukemaan aina syödessäänkin. Iltaisin hän halusi lukea myöhään, mutta Emmy-serkku pyrki sitä hillitsemään.  Niinpä kamarin lamppu sammutettiin ajallaan. Tämä ei kuitenkaan auttanut, sillä Eino tavattiin lukemasta oven raosta tulevan valon kajossa tai aikaisin aamulla toisten vielä nukkuessa. Eino luki tutuksi mm. Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit, Välskärin kertomukset, Blanchen ja Jókain suomennokset. Eino tutustui myös runouteen ja seurasi tarkoin vanhimman veljensä toimittamaa lehteä, Hämeen Sanomia. Koulun kirjastossa oli noihin aikoihin 450 oppilaiden luettavissa olevaa nidettä.

Koulumuistot

Keväällä 1888 Eino oli keskiarvoltaan luokkansa toiseksi paras oppilas. Tiedetään kuitenkin, ettei luokan keskiarvo ollut parempi kuin 6,3.

Opettajista Einolle ei jäänyt mairittelevia muistoja. Muistelmateoksessa Elämäni kuvakirja Leino toteaa: ”Opettajat olivat joko enemmän tai vähemmän haaksirikkoutuneita henkilöitä tai sitten vieraita sille maailmalle, jossa elimme.”  Muistelmissaan hän mainitsee opettajistaan rehtori H.A.Ticcanderin (Tikkala), uskontoa opettaneen rovasti Rechardtin sekä kanttori Kalle Kokkosen,  laulun ja voimistelun opettajan,  jolle Eino antaa armon, koska hän ”tuli lähelle meitä ja jonka me tunsimme vereksi omasta verestämme”. Pari Einon opettajaa tiedetään olleen alkoholisteja. Ensimmäisen laiskanläksynsä Eino sai ”Tikkuselta”, koska ei jaksanut opetella lehtimuotoja. Niinpä luonnon yksityiskohtiin pureutuminen tappoi Einon luonnontieteen opiskelun. Myöhemmin Eino kertoi, että lapsuudesta saakka luonto oli ollut hänelle jotakin muuta: tunnelmia, suurta sopusointua, rauhaa ja mielikuvia, jotka täyttivät mielen uskonnollisella panteistisella hartaudella.

Taivaallinen tuli rinnassa – Viola eli Linnea ihana

Haapavedeltä Kajaaniin muutti vuonna 1883 apteekkari Gustav Ferdinand Granberg (s. 6.12.1848, synt.  Oulussa). Hän osti apteekkioikeudet. Perheen äiti oli Hilma Alexsander Gjyllenberg (s. 13.2.1852 Vaasassa), joka oli sukua Sutelan Cajanereille. Vanhin perheen kahdeksanlapsisesta laumasta, joka kasvoi myöhemmin kymmenlapsiseksi, oli Linnea Elisabeth (myöh. Martens). Hän oli syntynyt (11.7.1874) Oulussa.

Kouluaikaan Eino ihastui tyttökoululaiseen, jota hän kutsui Elämäni kuvakirjassa Violaksi. Kirjassaan ihastumistarinan hän oli otsikoinut: Via Dolorosa. Rakkaus oli varhaisvanhalle kärsimystie. Unohtumattomasti olivat painuneet Einon mieleen ensimmäisen ihastuksensa ominaisuudet, jotka hän saattoi muistaa vielä kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin: ”Kuin yö olivat hänen silmänsä, kuin ukonvaajat vasamoivat hänen katseensa. Surma, turma ja hurma asuivat hänen huulillaan. Kaikki Intian viidakkojen peljättävät petoeläimet välähtelivät hänen narskuvan naurunsa läpitse, joka tuskin koskaan vaikeni hänen ainutlaatuisilta alabasterialisilta hampailtaan.”

Kuin myrskyjen niemi oli hänen joutsenkaulansa kannattama energinen leukaprofiili. Minulle ei se milloinkaan Hyväntoivonniemeksi muodostunut.”

Apteekkarin 13-vuotias tytär Linnea Elisabeth, pitkä, hoikka, tummanruskeatukkainen pikkukaunotar hurmasi Einon heleällä ihollaan, pähkinänruskeilla silmillään ja mansikkasuullaan….  9-vuotias varhaisvanha Eino ihastui tulisesti.

Nina Bergh (myöh. Ryynänen) arveli, että Linnea oli Einolle haaveilua, jossa ei ollut mitään vuorovaikutteista. Linnea oli tosin sievän näköinen, tummat silmät, matala otsa. Eino oli siihen aikaan hirveä ujo. Kun serkkujen luo tuli tyttö vierailulle, Eino meni toiseen huoneeseen. Tyttö kuitenkin hurmasi, mutta samalla pani rakastunutta järkiinsä kylmällä pilkanteolla.  Eino-poika keikkui vuoroin ikkunassa vuoroin ovissa nähdäkseen vilauksen palvotustaan, joka tuskin kiinnitti Einoon mitään huomiota. Elin muisteli Einon kirjoitelleen: ”On Amorin nuoli kuin luoti lyijypainoinen, se murskas sydämen…”  ja toisessa runossa: ”On sulla soma rusosuu, se on punainen kuin täysikuu…” Täysikuu vertaus saattoi olla ilkeämilisen kilpailijan lisäyksiä.

Linnean kauneus ei kuitenkaan auttanut opiskelussa – hän oli hieman huonopäinen koulussa. Tämä sai Linnean luokkatoverin ja Einon Ida-serkun kimpoamaan kiusaavia ajatuksia suustaan:

-Sopiihan se, että huono- ja hyväpäinen yhteen menee.

Ja Ida-serkun pilkanteko teki ihastuksesta entistäkin kiusallisemman.

Einon serkuksista nuorin oli Ida (myöh. Nurmela), jota Eino luonnehtii ”epeliksi, vuoroin iloiseksi, vuoroin surulliseksi, vuoroin liikuttavan hyvätahtoiseksi, vuoroin ilmetyksi paholaiseksi minua kohtaan”. Tunne ihastusta purkautui Einolla ensimmäiseksi runoksi:

”Ainiaan lempeni

olet omaava,

moni sua lempivi,

Linnea ihana!”

Tähän runoon Eino keksi myöhemmin joululomalla Hövelössä muutosta ja jatkoa. Eino oli yksin kotona. Talon muu väki oli markkinoilla. Talvinen ilta pimeni ikkunoissa. Valolamppu loi omaa kirkkauttaan. Eino istui kamarissa runollisissa tunnelmissa, sillä edessä oli J.H. Erkon Paimenrunot vuosilta 1870-72. Ehkä silmissä häilyi Erkon runo ”Yksin”: ”Kun yksin laulelen,/Näin aina aattelen:/ Ah jos kultani/ Yhtyis kanssani/Laulamaan!// Kun huulein kosketan/ Taas maljan laitahan,/ Soisin silloinkin/ Huulet huulihin/ Yhtyvän.// Ja illan tultua/ En muuta toivota/ Kuin: jos nukkuvan/ Immen helmahan/ Nukkuisin.” Mutta Eino ei muistanut lukemaansa, mutta ehkä Erkko kirvoitti.  Hiljaisuutta rikkoi talven viima ja sydämen tykytys. Apollon taivaallinen tuli värähti rinnassa ja käden kynä piirsi paperille:

Ainiaan lempeni

Olet omaava,

Syömmeni sua lempivi,

Neito ihana.

En tiedä saanenko

Vastalempeäsi,

Vai yksipuolinenko

On hurja kiihkoni.

Tänä runon Eino muisti myöhemmin ensimmäiseksi runokokeeksi. Ensimmäinen hengentuote oli suurteos, jonka runoilija luki yhä uudelleen muistaen runonsa elämänsä iltaan saakka. Helmi Auvinen muisteli myöhemmin Aarre M. Peltoselle, että alkuperäisessä runossa oli useimpiakin säkeitä. Elämäni kuvakirjaan Eino oli sanellut, että runon kirjoittaminen tapahtui pääsisäislomalla. Ja että Elin lisäsi luvatta runon viimeisen säkeen ”on hurja kiihkoni” Einon hiihdellessä hangilla, koska runo oli jäänyt pöydälle viimeisen säkeen osalta keskeneräiseksi. Hämeen Sanomissa julkaisemassaan (21.4.1893) tekstissä ”Ensimmäinen runokokeeni” Eino ei muistanut Elinin osuutta, vaan muisti omaksi kirjoittamakseen koko runon. Samassa tekstissä Eino kertoi muistelleensa kirjoittaessaan elämänsä aurinkoa, Heikkilän Tiltaa. Tekikö muisti joissakin asioissa Einolle tepposet Hämeen Sanomien kirjoituksen ja Elämäni kuvakirjan ilmestymisen, 21 vuoden välillä?

Linnea innoitti Einoa myös toisiin runoihin. Jälkeenpäin Eino pyrki kiistämään ihastuksensa ja kirjoitti runon, jonka toivoi toistenkin lukevan:

Muut sanoi häntä lempiväin,

vaikk` ihaelin vaan,

kun hänen tummat silmät näin

ja ruson poskillaan,

vaan lempinynnä häntä en,

vaik´ nytkin vielä ihailen.

Eino Lönnbohm Kajaanissa 13.4.1989

Alkeiskoulun käynti kohotti kummasti Einon itsetuntoa. Niinpä heinäkuussa 10-vuotias Eino esiintyi veli Kasimirin touhuamissa Kajaanin Suomalaisen Seuran kesäjuhlissa Toivonniemen lystinurmella.  Kaksikyynäräinen miehenalku nostettiin erityiselle korokkeelle, jotta hänen lausumansa runo voitiin kuulla ja hänet itsensä nähdä.

Toisena kouluvuonna Emmy-serkku ei myymäläkiireiltään ehtinyt laittamaan Einolle ruokaa, joka piti tavattomasti letuista. Einon oli käytävä ruokailemassa muualla. Niinpä ateriointi toi Einon elämään Helmi Katariina Roosin (myöh. Auvinen). Eino kävi syömässä lämpimän aterian leskirouva Maria Sahlströmin luona. Helmi oli sokeaksi tulleen kajaanilaisen maanmittarin Carl Frederik Roosin tytär ja Marian tyttärentytär. Maanmittaria pidettiin ylpeänä herrasmiehenä, jonka sanottiin sokeutuneen siksi, että hevosella ajaessaan oli lyönyt piiskalla silmiin osuen tielle osunutta vanhaa mummoa, joka oli tiellä kironnut: ”Silmissäsipä vielä sinäkin tämän tunnet!” Pian tämän jälkeen Carl oli sokeutunut. Eino kohtasi pöydän toisella puolella vanhemman tyttökoululaisen, jolla oli kielellistä lahjakkuutta. Hän oli perheestä, jossa harrastettiin kirjallisuutta ja musiikkia. Helmi oli kuullut Einon varhaiskypsyydestä, lahjakkuudesta ja runollisista taipumuksista.  ”Eino oli ajatusmaailmaltaan jo kymmenvuotiaana niin kypsä kuin moni vasta kahdeksantoistavuotiaana”, totesi Helmi myöhemmin. Niinpä Einon oli tapana tehdä päätä pidemmälle Helmille jokin filosofinen kysymys, johon Helmi sai vastata parhaan kykynsä mukaan.

Mutta Einolle kävi runojensa tuotoksien seurauksena kuin paimenpojalle Erkon eräässä paimenrunossa: ”Neidolta sai poika suuta, Paimentyttö kuuli sen,/ Kertoi emännällehen./ Koko kaupunki nyt huutaa:/ ”Neidolta sai poika suuta.”

Toisen luokan syksynä tapahtuivat Ida-serkun kauheat paljastukset, kun hän sai vihiä Einon runoiluharrastuksesta. Hän vei luvatta luokkansa tyttöjen luettavaksi Einon runovihkon ja päiväkirjan. Sen seurauksena Eino sai päälleen tyttökoululaisten naurut ja joukkona tapahtunut nimityskiusottelun: ”Lemmenliekki! Lemmenliekki! Lemmenliekki!”  Olihan Eino ilmentänyt varhaiskypsyyttään ja kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Olen vasta kymmenvuotias, mutta nyt jo leimuaa lemmen liekki sydämessäni.” Kiusottelu levisi omaan kouluun ja majapaikkaankin, taisipa joku opettajakin nimityksestä mainita. Kun Einon ensimmäisen runon tuntijat, tytöt, tulivat Einoa kadulla vastaan, he muistivat kiusotellen lausua aina Einon ensimmäisen ihastusrunon alkusäkeitä: ”Ainiaan lempeni…” Ja sitten he menivät pois.

Eino asema kävi koulussa tukalaksi. Aluksi Eino kiipesi häpeilemään kaupan piharakennuksen ylisille eikä suostunut tulemaan sieltä pois kuin lukuisin pyyntöjen, maanittelujen ja siirappivoileivän lahjonnan avulla. Myös muutoin vetäytyminen yksinäisyyteen kuului eriskummallisen, runoja kirjoittavan pikkupojan elämään. Niinpä Eino käyskenteli pitkin Kajaanin joen rantoja, repi runovihkonsa tuhannen palasiksi joen aaltoihin ja suunnitteli hyppäämistä kuohuvaan Ämmäkoskeen. Mutta silloin hänen mielensä palasi Hövelön perhepiiriin ja siihen suruun, jonka hän aiheuttaisi. Tämän tunnelman Eino puki runoksi ”Mä hellyin”:

Kun usein suutuin maailmaan,

sen pahuuteen ja kurjuuteen,

niin halusin jo kuolemaan

ja uneen vaipuu iäiseen.

Mut silloin mieleen muistuvi

vanhemmat, veljet, siskoset,

he minua aina surisi

ja silmät täyttäis kyyneleet.

Ja silloin hellyin itsekin,

maailmaa hyväks kiittelin.

Eino Leino syksyllä 1888

Vuoden 1887 kevättä Eino Leino muisteli Hämeenlinnasta äidille lähettämässään kirjeessä (9.4.1894): ”Kevät lähestyy täällä kiirein askelin, maat on kaikki jo ihan paljaina, ja jäät alkavat jo lähteä järvistä. Aina muistuu mieleen Hövelönlahti, kuinka siellä ensin aukeni  pieni sinervä juova Moilasenniemeen, jonne Porolainen souti rysiään laskemaan. Muistan, kuinka sitä aina laiturilta ensimmäisiä kaarnaveneitä päästeltiin menemään ja kuinka äiti varoitteli putoamasta. Näen tuon kaiken niin selvänä edessäni kuin olisi se eilen tapahtunut, vaikka siitä jo on 7 vuotta, kun viimeksi näin lumen sulavan Hövelönlahden rannoilta.”

Luku Esko Piipon kirjasta “Keinu, keinu Eino Leino – Lapsuus- ja nuoruustarinat (Edico 2010). Kirja kertoo Eino Leinon lapsuusympäristöstä, lapsuuden perheestä sekä Einon lapsuustiestä aina ylioppilaaksi tulemiseen saakkaa. Kirjaa saa kirjakaupoista.

Jean Sibelius ja Eino Leino

16. Leino kuvaelma – Sibeliuksen Finlandia, suomalaisuutta luomassa

Kevätkaudella 1892 (28.4.) esitettiin entisen hämeenlinnalaisen lyseolaisen Jean Sibeliuksen Kullervo-sinfonia Helsingissä. Esityksellä oli isänmaallisen innostuksen vaikutuksia, joista myös Eino Leino tuli osalliseksi. Kesäkuussa Leino kirjoitti isänmaallisen runonsa Tervehdys Kainuunmaalle, jossa hän helskytteli vapautuneesti kynäänsä. Leino esitti sen Isänmaallisen seuran kansanhuveissa Kajaanissa heinäkuussa (8.7.1892)

Jean Sibelius antoi ensimmäisen sävellyskonserttinsa huhtikuussa. Siinä esitettiin viisiosainen sävellys Kullervo orkesterille sopraano- ja baritonisoololle sekä mieskuorolle. Se vaikutti merkittävästi Eino Leinoon.

Kevättalvella 1894 Leino sai voimakkaan kosketuksen kalevalais-karjalaiseen uusromantiikkaan sävel- ja kuvaamataiteen välityksellä (Sibelius, Gallen-Kallela, Halonen, Eero Järnefelt). Leino harrasti ruotsalaista lyriikkaa.

Keväällä 1994 Sibelius sävelsi Kasimir Leinon kirjoittaman promootiokantaatin.

Tietyllä tavalla Sibelius liitti Eino Leinon ja Pekka Halosen yhteen. Vuoden 1895 kesällä Pekka Halonen oli etsimässä Kajaanin ympäristöstä maalauspaikkaa idealleen maalata Sibeliuksen sävellyksestä Venematka taulu aidossa ympäristössä. Leinon opastuksella paikka löytyi Paltamon Kivesjärveltä ja samalla syntyi miesten välinen elinikäinen ystävyys.

Leino kohtasi ensimmäisen kerran Sibeliuksen Evert Katilan luona 1886, mutta Leino ei laskenut sitä ”kohtaamiseksi”. Leinon muistelman mukaan hän oli käymässä talvi-iltana ystävänsä Evert Katilan luona. Katila oli tuolloin nuori ylioppilas ja akateemisen orkesterin jäsen. Katilan ja Leinon jutellessa pisti Sibelius päänsä huoneeseen ja ilmoitti Katilalle seuraavan päivänä pidettävän orkesteriharjoituksen ajankohdan.

Eino Leinon toinen runoteos Tarina suuresta tammesta ilmestyi kirjakauppoihin 27. marraskuuta 1896. Jo toisessa teoksessa Leino ohjasi runouttaan kansallisen uusromantiikan tyylisuuntaan. Tätä suuntaa hän oli jo oppinut taiteiden parissa Pekka Haloselta, Akseli Kallen-Gallenilta, Emil Vikströmiltä ja Jean Sibeliukselta. Väinämöinen ja Kalevala saatuna perintönä ohjasi Leino kynää uusiin tulkintoihin. Syksyllä 1896 Leino runoili näytelmärunon Tuonelan joutsen. Runon julkistamista kuitenkin lykättiin, että teos painettiin joulun alla 1898 ja julkaistiin Kalevalan päiväksi 1899. Aarre M. Peltonen epäilee, että runoelma on saattanut olla Sibeliuksen silmäiltävänä säveltämistä varten.

Keväällä 1898 Leino teki kuukauden mittaisen matkan Berliiniin ja sai matkalla teatteri-innostuksen. Berliinissä Leino tapasi Jean Sibeliuksen ja meni esittelemään itsensä. Sibelius kuunteli tarkkaan ja kiitteli parista Leinolta ilmestyneestä runoteoksesta.  (Sibeliuksen kirje Ainolle 13.4.)  Yllättäen Sibelius kysyi Leinolta:

-         Oletteko nähnyt hirven?

Leino hämmästeli kysymystä, jolloin Sibelius tarkensi kysymystä ilmoittaen jakavansa ihmiset kahteen kategoriaan: niihin jotka ovat nähneet hirven ja niihin jotka eivät ole sitä havainneet. Kun Sibelius sitten oli nähnyt suurlakon aikoihin Tuusulassa hirven, epäili Eino Leino, että Sibeliukselle hirven näkeminen oli merkittävämpi asia kuin suurlakko.

Tiettävästi Leino tarjosi Sibeliukselle Tuonelan joutsenta sävellettäväksi, mutta Sibelius ei tarttunut siihen.  Berliinistä paluun jälkeen Leino suomensi Tavaststjernan Laureatus–runosarjaa, joka ilmestyi Nykyajassa.

Sibelius kävi koulua Hämeenlinnassa, niin myös Leino. Välissä oli kuitenkin vuosia.

Niin Sibelius kuin Leinokin tekivät etsintämatkansa Karjalan laulumaille. Sibelius suuntautui matkalle nuorikkonsa Ainon kanssa. Leino etsi myös kalevalaisuutta ja kohtasi ihastuksensa Megrijärven Anjan. Vuosisadan vaihteessa he tulivat toisilleen tutuksi erilaisissa juhlissa ja illanistujaisissa.

Samalla kertaa kun Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia esitettiin, esitettiin myös toinenkin teos: Ateenalaisten laulu yksiääniselle poika- ja mieskuorolle torviseptetin ja lyömäsoittimien säestyksellä. Suomennoksen tuohon Viktor Rydbergin lauluun oli tehnyt Eino Leino. Sävellys oli Sibeliuksen ensimmäinen panos kansallisen itseluottamuksen lisäämiseksi.

Yhteistä ohjelmaa lehtimiesten hyväksi

Venäjän politiikan kiristyttyä Suomessa alkoivat myös sanomalehtien lakkauttamiset, koska niiden valvonta ja sensuuri oli siirtynyt suoraan kenraalikuvernöörille, joka oli saanut myös valtuudet lehtien lakkauttamisille. Lehtiä sensuroitiin suruttomasti. Sanomalehtiin ilmestyi valkoisia palstoja, numeroita takavarikoitiin, annettiin määräaikaisia julkaisukieltoja ja parikymmentä lehteä lakkautettiin. Uuden tilanteen vaikutuksesta sanomalehtimiehiä jäi työttömäksi. Syksyllä 1899 isänmaanystävät saivat uuden aatteen: oli osoitettava kiitollisuutta ja autettava sanomalehtimiehiä, jotka olivat toimineet isänmaan hyväksi. Maassa vietettiin sanomalehdistön päiviä 3.-5.11.1899. Ryhdyttiin eri puolella maata järjestämään iltamia, juhlia, arpajaisia sanomalehtimiesten eläkekassan hyväksi. Helsingissä järjestettiin urheilu- ja voimistelunäytös sekä kansanjuhla kaikelle kansalle. Juhlallisuuksien pääjuhla pidettiin Helsingissä marraskuun 4. päivänä Ruotsalaisessa teatterissa. Juhlan päänumerona esitettiin historiallinen kuvaelmasarja Suomen muinaisajoilta. Kuusiosaisen kuvaelmasarjan tekstien sanottiin olevan Eino Leinon ja Jalmari Finnen käsialaa, mutta kuvaelman käsikirjoituksen on allekirjoittanut Eino Leino. Se on myös merkitty alkuperäiseen arkistossa olevaan käsikirjoitukseen. Ilmeisesti kuvaelman selittävää tekstiä oli laatimassa myös Jalmari Finne.  Esityksen ohjasi Suomalaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbohm. Musiikin kuvaelmaan sävelsi Jean Sibelius. Kuvaelman kuudennelle Suomi herää -osalle Sibelius sävelsi musiikin, joka myöhemmin on tunnistettu Finlandiaksi. Juhlassa esitetty Sibeliuksen musiikki muokkautui myöhemmin, vuoteen 1911 mennessä kokonaisuudeksi, jolle säveltäjä antoi nimen Historiallisia kuvia I.  Siihen kuului kolme osaa:  All’ Overture, Scena, Festivo. Tuo kokonaisuus ei sisältänyt Finlandiaa. Finlandia alkoi elää omaa elämäänsä. Vuosisadan alkupuolella Finlandiaa esitettiin olosuhteista johtuen mm. nimellä Suomi, Veterland, La Patrie ja Impromptu. Suomessa sen esittäminen oli kielletty sortovuosina. Mutta sortovuosina se toimi vastarinnan ilmentäjänä paremmin kuin mitkään lentolehtiset. Se kantoi Sibeliuksen ja Suomen nimen ympäri maailmaa. Ruotsalaisen teatterin illassa yleisö ihastui kuvaelmaan, jolloin kuvaelmia tukeva musiikki jäi yleisöltä sivuseikaksi. Leinon kirjoittama kuvaelma on kirjan lopussa liitteenä. Kuvaelmaa ei ole tiettävästi ennen julkaistu.

Finlandiaan liittyen kerrotaan vanha tarina, jonka mukaan Sibeliuksen puheille pyrki kaksi tyyppiä: toinen heistä oli tanakka ja toinen pitkä kuikelo. Kun palvelustyttö tuli avaamaan oven, hän hyräili Finlandian nuotilla ettei säveltäjämestari ollut kotona ja samalla tiedusteli keitä hän saisi ilmoittaa  käyneen ovella. Silloin tapahtui ihme, sillä lyhyempi lauloi samalla nuotilla:

Tämäpä herra tässä on Suomen Schubertti

eli toisin sanoen Kajanuksen Ruupertti.

Mitä minuun tulee, oon Eino Leino vaan,

hauskin poika, mi täällä tunnetaan.

Runo Sibeliukselle

Jean Sibeliuksen suuret kansalliset 50-vuotispäivät pidettiin joulukuun kahdeksantena 1915, jolloin kantaesityksenä kuultiin Sibeliuksen viides sinfonia, jonka Sibelius itse johti.  Syntymäpäivätervehdyksenä mestarille taiteilijat lahjoittivat suuren veistos- ja maalausgallerian Ainolaan, mutta Eino Leino kirjoitti runon ”Jean Sibelius, Dityrambi”. Runo julkaistiin säveltäjän merkkipäivänä Helsingin Sanomissa. Leino kuvaa säveltäjäneron eläytymistä Ritvalan Helkavuoren ympäristössä.  Leino sisällytti runon myös kokoelmaansa ”Leirivalkeat” vuonna 1917.

Jean Sibelius

8/12 1917

Varrella Sääksmäen vienojen vesien,

hohteessa menneiden kauniiden kesien,

vuorella pyhällä miettivi mies,

silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo,

taivahan neiet huntuja neuloo,

sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita,

tummia tuntuja, maailman aatteita

muinahisuudesta, aamusta uudesta;

kuiskivat korvaan miettivän miehen,

loihtivat, laulavat sankarien tiehen

kukkia kumpuja houkuttavaisia,

untenkin umpuja, kauniita naisia,

suvi-yön lempeä, liljojen hempeä;

soittavat säveltä toisenkin virsien,

soittoa pohjolan hallojen, kirsien,

talvien taikaa, revontuli-aikaa,

vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja,

valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja,

maineita turhia, sielujen murhia,

ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa;

näyttävät elämän kaaret ja pielet,

maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää,

kauas ja kauemmas henkensä entää,

honkien huminat heimojenlaulut,

luonnon ja elämän kirjavat taulut

taipuvat yhteen yksilän mielessä,

kaikuvat uudessa, oudossa kielessä,

helkkyvät ijäistä ihmettä monta,

kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee: hulluksi luulee

miehen, mi miettien valtoja viettien

kaikessa katsoo vertausta vaan,

jättää jo suuren, kukkivan maan,

sentään ei seppeltä kulmiltaan.

”Minne on ties?” monet äänet ne raikuu.

”Käänny jo mies!” monet kansatkin kaikuu.

”Et mene eespäin, taapäin sa kuljet,

onnesi, maineesi tiet, ovet suljet,

suurt` olet tehnyt, suuri sa lienet,

kunnias kuulun nyt hautahas vienet!”

Saavuta äänet ei etsijän korvaa,

sointuja uusia sielunsa sorvaa,

lauluja armaita auringon lasten,

kukkia, kulmilla autuuden kaste,

soivat kuin heleät, hohtavat kellot,

kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot,

läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet,

taivahan kullassa lehdot ja virvet,

sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut,

valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo,

Kohtalon neiet kangasta neuloo

kanteloniekan, mi vuorella kerran

sai pyhän miekan armosta Herran,

toi tulen taivaalta ihmisten tupiin,

uskonut luottanut muiden ei lupiin,

soitti kuin soi hälle taivahan kaaret,

kotimaan luonto, sen salmet ja saaret,

mut enin itsensä luontoa kysyi,

yhtenä, ehjänä pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien,

mestari menneiden, kauniiden kesien,

muinahisuuden, Suomenkin uuden!

Epäselvä

Tilaustyönä Sibelius sävelsi Leinon vuodelta 1908 olevan runon Maan virsi. Säveltäminen tapahtui lokakuun 1919 ja tammikuun 1920 välisenä aikana ennen kuudetta sinfoniaa. Se valmistui Suomen laulun 20-vuotisjuhlakonserttiin ja vähän myöhemmin pidettyihin itsenäisen Suomen ensimmäisiin messuihin. Sävellyksen syntyyn vaikutti Suomen laulun kuoronjohtaja Heikki Klemetti, mutta ennen kaikkea hänen puolisonsa Armi Klemetti. Heikki Klemetti oli useasti kääntynyt Sibeliuksen puoleen ja pyytänyt häneltä sävellystä lähestyviin juhliin. Sibelius oli aina myöntyväinen, mutta selitti joka kerran: ”Juu, juu, kyllä minä, mutta kun en tahdo löytää sopivaa tekstiä!” Viimein Heikki Klemetin oli luovuttava koko hankkeesta. Mutta Heikki Klemetin ollessa poissa kotoa, hänen vaimonsa Armi Klemetti, joka oli innokas kuorolainen myös, soitti omatoimisesti Sibeliukselle ja pyysi häntä kaikkea viehätysvoimaansa käyttäen tekemään sävellyksen. Parin päivän sisällä Sibelius oli löytänyt tekstin ja lupasi Armille sävellyksen. Näin Heikki Klemetti luuli, että Sibelius oli tehnyt sävellyksen hänen pyynnöstään. Asian todellinen laita selitettiin perhepiirissä myöhemmin.

Eino Leinon runossa oli kohta, joka Sibeliuksesta ei ollut aivan selvä, minkä vuoksi hän päätti neuvotella siitä runoilijan kanssa.

- Mitä sinä olet tällä tarkoittanut? Sibelius kysyi.

Leino luki hämärän kohdan pariin kertaan ja pudisti sitten mietteliäänä päätään.

- En minäkään sitä oikein ymmärrä. Mitä lienen tarkoittanut, hän myönsi.

Maan virsi sävellys esitettiin ensimmäisen kerran Suomen laulun juhlakonsertissa keväällä 1920. Lauri Kuoppamäki oli tuonut esille ensimmäisten suomalaisten messujen järjestämisen. Hän myös pani asiassa toimeksi. Keskikesällä 1920 messut toteutettiin Johanneksen kirkon kentällä ja Normaalilyseolla. Juhlavat avajaiset pidettiin Johanneksen kirkon kentällä, Ratakatu oli suljettu. Robert Kajanuksen johtama orkesteri aloitti messujen avajaiset juhlavalla musiikkikappaleella. Tämän jälkeen presidentti Ståhlberg avasi johtajakorokkeelta messut. Avauksen jälkeen korokkeelle astui Sibelius pukeutuneena sakettiin ja silkkipyttyyn. Sibelius itse johti Suomen Laulua ja orkesteria, kun hänen sävellyksensä ja Leinon runo Maan virsi esitettiin. Tilanteesta säilyi valokuva: ympärillä hulmusivat juhlavasti Suomen liput ja juhlakenttä tungeksi täynnä yleisöä. Kaikki näkivät Sibeliuksen johtavan omaa sävellystään. Avajaistilaisuus päättyi kuoron esittämään ja yleisön myötäilemään Maamme-lauluun.

VALOKUVA (Kirjassa)

MESSUJEN AVAJAISET, JOSSA SIBELIUS JOHTAA ORKESTERIA JA SUOMEN LAULUA

Kuvateksti: Jean Sibelius johtaa ensimmäisten Suomen Messujen avajaisissa Eino Leinon runoon säveltämäänsä runoa Maan virsi.

Kohtaus Kalevalaseurassa

Helmikuussa 1920 joukko kalevalaseuralaisia kokoontui tukkukauppias, johtaja Otto Lumpeen isännöimänä hänen kotonaan päivällisille, joilla oli tarkoitus neuvotella ”erinäistä Kalevalaseuran asioista”. Paikalla oli Otto Lumme, Jean Sibelius, Emil Wikström, Väinö Salminen, Alpo Sailo, Eino Leino, Eero Järnefelt, Matti Äyräpää, Robert Kajanus, Yrjö Wichmann, A.O. Väisänen, Heikki Ojansuu, U.T. Sirelius, Pekka Halonen, E.N. Setälä ja V. Tarkiainen. Päivällisistä syntyi mielenkiintoinen tapaaminen etenkin Jean Sibeliuksen ja Eino Leinon kesken. Kysymyksessä oli pitkä päivällinen, jossa pidettiin lukuisia puheita ja kieltolaista huolimatta puheita kyyditettiin mitä erilaisimmilla alkoholituotteilla. Kun oli pidetty muodolliset tervetuliaispuheet ja vastauspuheet, nousi Eino Leino ja lausui tuleviin Kalevala-juhliin (28.2.) sepittämänsä juhlarunon, Esilaulun, jonka hän lausui myös varsinaisessa juhlassa. Leinon lausunnasta juhlassa Elli Tompuri totesi: ”Hän oli valtava silloinkin”:

Sen kulmille kuuluu Kointähtikin silloin,

sitä armastan aamut ja itken ma illoin,

sen miehet ja naiset on sukua sorjaa,

eikä maass´ ole yhtään herraa, ei orjaa.

(osa runosta Esilaulu)

Pöydässä jatkui vilkas keskustelu. Vitsit, sutkaukset ja nokkelat puheet jatkuivat maljojen siemailun sivussa. Kun mielialat olivat puolen yön tietämillä korkeimmillaan, seurue siirtyi toiseen huoneeseen kahville ja käsittelemään kokouksen virallisia asioita: tulevan Kalevala-juhlan järjestämistä Kansallisteatterissa ja uusien jäsenten kutsumista seuraan. Virallisten asioiden käsittelyn aikana Eino Leino oli pistäytynyt ”tupille” ja nukahtanut siihen. Kun miestä kaivattiin, löydettiin hänet nukahtaneena patsaana. Seurueen herrat kävivät häntä katsomassa ja huvittuivat näystä suuresti. Runoilija herätettiin jatkamaan seurustelua. Kun Leino sai kahvia, konjakkia ja muutaman bolssiryypyn hän oli taas täydellisessä vireessä.

Leino lausui kirjoittamansa ”Suomen raskaan tykistön marssin”. Sibelius lupasi säveltää sen, koska hänen mielestään huonot runot ovat aina parempia sävellettäviä kuin hyvät. Eino Leino kiitti kohteliaisuudesta. Seurueessa syntyi kiihkeitä keskusteluja siitä, että kutsutaanko juhliin ulkovaltojen diplomaattisia edustajia ja oliko juhla päätettävä Maamme –lauluun. Vieraita päätettiin kutsua ja Sibeliuskin taipui juhlan päättämiseen Maamme –lauluun, joskin hän piti sitä musikaalisena epäsointuna, kun juhlassa esitettiin hänen säveltämänsä ”Tulen synty”.  Kello kahden aikaan mentiin suuruspalalle pöytään hilpeän mielialan vallitessa. Pidettiin puheita ja maljoja juotiin. Jostakin syystä syntyi Leinon ja Sibeliuksen välillä kiistaa sukujuurista, aateluudesta ja ruotsalaisuudesta. Viljo Tarkiainen merkitsi tapauksen jälkeen muistiin tilaisuudessa käytettyä sanailua:

”Sibelius tuntui olevan jyrkkä aristokraatti.: tunnusti myös kahtaanne tunteen riitelevän: toinen puoli suomalaista, toinen ruotsalaista. Ehdotti Suomen ent. aatelin maljan. Pekka Halonen aikoi vastata ja aloitti puheen puhuakseen suvuista ja niiden aateluudesta, mutta oli niin väsynyt, että menetti kokonaan ajatuksen johtolangan ja vaikeni. – Leino yritti puhua, mutta Robert Kajanus tempaisi puheenvuoron ja lausui:

-         Suomen kielessä ei ole omaa vastinetta engl. ’gentleman ’ sanalle. Vähän meillä gentlemannejakin. Mutta pyydän ehdottaa yhden suomalaisen miehen maljan, miehen, jonka kaikki meistä tunnustavat suom. gentlemanniksi: Elias Lönnrotin!

Ryypättiin.

Leino aloitti puheensa tähän tapaan:

-         Minusta on tullut nykyisin kansainvälinen. Mutta minusta tuntuu kaikki nämä riidat aateluudesta ja ruotsalaisuudesta niin tuskalliselta, että —- Ja tässä maassa olisi niin paljon haukkumista, että jos minä olisin koira, niin minä en muuta voisi kuin kuono käpälien välissä istua Runebergin patsaan juurella ja luskuttaa kaikille ohimeneville: hauhau, hau, hau–! Mutta ei sitä kestä leuat eikä siedä peräpuoli. Ja minä olen hyvin kasvatettu ihminen ja annan Sibbankin puhella tyhmyyksiä suvuista, ruotsalaisuuden ja aatelisuuden etevyyksistä – -

Sibelius sanoi:

-         Me olemme molemmat aatelismiehiä, minä ja sinä Leino. Kun sinä istuit äsken tupilla niin monumentaalisessa asennossa, niin minä näin selvästi sinun suomalaisen aatelisuutesi.

Leino:

: Minä olen renessanssifiguuri ja minä olen rummunlyöjä Mustosen poikia 5:nnessä tai 6:nnessa polvessa taaksepäin. Ja jos sinä lyöt nyt itsekin rumpua, jota koko maailma kuuntelee, niin en minä ole sinua huonompi rummuttaja, vaikka minun rumpuni kumukoppa on vain pienen kansan kieli, jota ei puhu kuin 3 milj. ihmistä. – Ja sinä Sibelius olet rokokoofiguuri ja hämäläisen talonpojan juurta. Kysypäs Granit – Ilmoniemeltä – -

Näin jatkui kahnaus kahden suuruuden välillä.”

Joidenkin kertomuksien mukaan Leino olisi pelotellut Sibeliuksen kuolevan ennen häntä: ”Katsohan vain peilistä: kuolema katsoo kallos takaa!” Jonkin ajan kuluttua Sibelius oli nähty katsomassa itseään peilistä. Kerrottiin, että Sibeliuksella oli heikkoutena kuoleman pelko. Ehkä se oli toisenlainen heikkous kuin halu hyviin sikareihin ja hyviin viineihin.

Kun kokous päättyi aamuyöstä neljän maissa, Alpo Sailo näki Leinon ja Sibeliuksen menevän ajuriasemalle käsikoukkua. Sibelius tuntui puhuvan Leinolle: ”Miksi sinä aina joka tilaisuudessa haukut minua, etkö voisi jättää sitä?” Paikalle tuli naisia kyyditsevä issikka. Naiset pyysivät Leinoa rattaille, mutta joku seurueesta pelasti Leinon majatalo Solidariin.

Pöytäjuoma Ainolassa

Asuessaan Tuusulan rantatien tuntumassa Leino kävi useinkin tervehtimässä Ainolassa Sibeliusta.

Eino Leino lahjoitti myös Sibeliukselle viimeisiä teoksiaan: Shemeikan murheen, Helkavirsien korupainoksen joulun alla 1924 ja Elämäni kuvakirjan. Shemeikan murheen nimiruno on omistettu juhlistamaan Sibeliuksen 55-vuotissyntymäpäivää. Sibelius muisti Leinoa kiitoskirjeillä.

Taidemaalari Antti Favén, joka maalasi Sibeliuksesta muotokuvia, oli käymässä Ainolassa  joulukuussa 1923. Yllättäen ilmestyi myös Eino Leino sinne. Sibelius ilahtui vierailusta ja tahtoi tarjota Leinolle jotakin hyvää. Elettiin kuitenkin kieltolain aikaa, mutta Sibelius oli saanut hankituksi jostakin ruotsalaista akvaviittia – O.P.–merkkiä nimeltään. Sibelius otti Favénin syrjään ja kysyi uskaltaisiko tarjota ryypyn Leinolle, vaikka pelkäsi hänen siitä jatkavan. No, eihän yksi ryyppy sentään saisi mitään pahaa aikaan, tuumi Favén.

Istuttiin pöytään, kolme taiteilijaa ja Aino Sibelius. Sibelius avasi pullon, kaatoi snapsit kaikille, kilistettiin ja juotiin malja. Sitten Sibelius painoi mielenosoituksellisesti korkin syvälle pullon suuhun.

Keskustelut pöydässä jatkuivat. Eino Leino keskusteli rouva Sibeliuksen kanssa. Yhtäkkiä kesken puheen Leinon käsi taskuvarkaan käden tavoin työntyi omaan liivintaskuun. Hän otti sieltä pienen pullon, kaatoi omaan lasiinsa helmeilevää juomaa, sulki pullon ja sujautti putelin takaisin taskuunsa. Ikään kuin huomaamatta se tapahtui. Hetken kuluttua uusiutui sama temppu – huomaamatta keskustelun jatkuessa rouva Sibeliuksen kanssa. Seuraavan kerran hän täytti lasin toisesta liivintaskusta. Koko ajan hän puhui seurueen kanssa, mutta erityisesti rouvaa kohtaan hän osoitti suurta kohteliaisuutta. Kun taiteilijat luulivat Leinon pullovaraston jo loppuneen, hän veikin heidän hämmästyksekseen käden takataskuunsa. Sieltä ilmestyi uusi pullo, mutta seurustelu jatkui.

Ei auttanut kuin Favénin todeta: Sellainen oli Eino Leino – läpikotaisin diskreetti ja herkkätunteinen herra, joka ei silti lainkaan tinkinyt omasta persoonallisuudestaan. Aarre M. Peltosen mukaan Leinon alkoholinkäyttö ei siihen aikaan enää pysynyt hyvien tapojen rajoissa.

Sibeliuksen 60-vuotisjuhlaruno

Sibeliuksen 60-vuotispäivät pidettiin 1925. Kuorot lahjoittivat Sibeliukselle Ainolan tonttiin liitettäväksi maata 0,97 hehtaaria. Eino Leino ei itse päässyt osallistumaan juhlaan, mutta hän kirjoitti Sibeliukselle runon, joka julkistettiin Sibeliuksen 80-vuotispäivänä.

Hirvi lähteellä

Jean Sibeliukselle

Hän arka, hän herkkä,

hän katsoo, hän juopi,

sill´ aikaa hän haaveensa

haikeimmat luopi.

Tuo tumma, tuo kumma,

tuo etsijä elon,

hän elämän herra

kuin kuoleman pelon.

Hänen päällensä Päivätär

huntuja kutoo,

hänen yllensä Yötär

synkkänä putoo.

Mut mistä on miekkansa

leppähän tullut?

Sen lempivät tietää

ja aurinkohullut.

Mut varmaan hän seisovi

seppel nyt päässä,

kuin joikuva joutsen

on hyyssä on jäässä.

Nyt jäämyrskyt, nyt

meret maailman meuraa,

kun toivovat toiset

vain toistensa seuraa.

Hän yksinäisin

ja ylhäisin itse,

sen kaiken jo säihkynyt

on sävelitse.

Hän yksinäisyydestä

yksinäisyyteen

käy kuin himon hiilu

tai pyhän pyyteen.

Vain varpu liikahti.

Pois hän karkas

kuin kuoleva kurki,

mi palolla parkas.

8.12.1925

Eino Leino muisteli elämänsä viimeisinä aikoina (1920,1923) Sibeliusta. Sortavalassa Laatokka-lehteen antamassaan luonnehdinnassa Leino totesi: ”Henkilönä voi Sibelius olla äärimmäiseen saakka siro ja miellyttävä, mutta myöskin töykeä ja töksähyttävä, milloin sille päälle sattuu. Omaten pään kuin partaveitsen ja samalla silmänräpäyksellisen, intuitiivisen ja impressionistisen mielikuvituksen halkaisee hän usein asian voimakkaalla, salamannopealla leikkauksella, jonka totuutta toiset jäävät vielä pitkäksi aikaa tuumimaan. Ja tavallisesti myös hymyilemään, sillä Sibeliuksen totuudet ovat jotakuinkin erikoisia laadultaan.”

Kolme vuotta myöhemmin kirjoitti Leino hänestä joitakin muistumia haparoivalla käsialalla vuosien varrelta paperillekin:

Jean Sibelius

-         Harmaa mies, kirjoitti aikoinaan Juhani hänestä. Harmaa puku, ilma harmaa sikarinsauhusta. Veljeni Kasimir oli kirjoittanut jonkun juhlarunon hänelle sävellettäväksi.

-          Tässä minä tarvitsen aa-aa-aa. Tuossa minä tarvitsen ii-ii-ii. Taikka muuten minä sävellän jonkun Hufsnsdstadetin ilmoituksen.

Veljeni Kasimir oli raivoissaan.

-         Mahdoton mies, karjui hän.

-         Epäilemättä, myönsin hyvällä omallatunnolla.

Mutta mitä tehdä moiselle miehelle?

-         Ei muuta kuin estää hänen liian suurta ruokahaluaan.

Se oli totta, sillä Jean Sibelius on ääretön ihmissyöjä. Olen voinut seurata hänen musiikkiaan erinäisiin hänen sinfonioihinsa saakka. Nyt en voi enää, sillä maailmanpuut puhelevat, maailmanhuokaukset humahtelevat. Mitä kaikkia kauneusvaikutuksia olen hänen taiteestaan kolmekymmentä vuotta saanut, ei kuulu tähän.

Sulattaen suureen itsensä sekä Fennoskandian että Skandia maijorin että Venäjän ja Varjaagien teiden tenhot, kautta Germanian, on Jean Sibelius sittemmin tullut maailmanmestariksi.

Kysyin kerran häneltä:

- Mitä ajattelet Richard Straussista?

- Vaikuttaa minuun kyttyräselkäiseltä.

Tuhat juttua voisin kertoa hänestä. Mutta luulen, että on paras jättää ne kertomatta.

Mutta hänen musiikistaan tahtoisin G.Q. Yrjö-Koskisen sanoja seuraten virkkaa viehättävästi:

-         Käyn harvoin konsertissa. Mutta näissä Janne Sibeliuksen sävellyskonserteissa käyn aina mielelläni, sillä en ole koskaan niistä palannut kotiin tulematta henkisesti ja kansallisesti rikkaammaksi.

Hän oli juuri silloin tehnyt jumalaisen Lemminkäinen –sarjansa.

Nyt on hänen elämäntyönsä aivan toinen. Mutta omasta puolestani säilytän mielelläni merkin miehestä, jonka nerouden aamutähdet ovat nuoruudessani päilyneet pääni päällä, jonka miehuus todistaa hänen luonteenlujuutensa á la Beethoven ja jonka vanhuus on varmentava hänen asemansa maailman nykyään ehkä suurimpana sävelmestarina.

Artikkeli Esko Piipon kirjasta “Kirjaton Eino Leino” (Edico 2009), sivut 134-147. Teos käsittelee Eino Leinon elämän viimeistä vuosikymmentä. Teosta saa kirjakaupoista.