Säveltäjä Otto Kotilaisen ja Eino Leino ystävyys2.10.2007
Joulua Kotilaisella
Säveltäjä Otto Kotilaisen (1868-1936) ja hänen puolisonsa Idan koti säteili vieraanvaraisuutta. Kapteeninkatu 12:ssa saattoi pistäytyä ennalta ilmoittamatta. Tuota avoimuutta käyttivät hyväkseen monet Oton muusikkoystävät, mutta myös runoilija Eino Leino ja hänen elinikäinen ystävänsä, Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Evert Katila, johon Eino Leino oli tutustunut jo Hämeenlinnan kouluaikoina. Nämä herrat olivat kuin perheenjäseniä. Niinpä ei ollut ihmeellistä, että juuri jouluisin Kotilaisen perheeseen ilmestyi kaksi isännän ystävää jouluvieraaksi. Syynä oli myöskin se, että ystävykset olivat perheen vanhimman tyttären, vuonna 1900 joulukuussa syntyneen Aunen kummeja. Jouluaattona ennen jouluateriaa perheen isä luki jouluevankeliumin. Sen jälkeen laulettiin ”Enkeli taivaan lausui näin…” Kotilaisen perheessä jouluateria nautittiin salin suuren ruokapöydän ääressä. Kun aterian jälkeen lapsille oli jaettu joululahjat, alkoi Eino Leinon joululahjajakelu: hän jakoi sinä vuonna ilmestyneet teoksensa. Sen jälkeen Eino Leino hakeutui salin nurkassa kuusen vieressä olevaan keinutuoliin. Siinä istuen hän alkoi lausua omia runojaan välillä kahvia nauttien. Kahvin kanssa tarjottiin joulutorttuja. Isäntä tarjosi vieraille punssia. Katilan todettua taas ystävänsä lausuvan hän yleensä vetäytyi kamariin ruokalevolle. Ruuan sulattelemisen väsyttävyys sulki myös joskus isännän silmäluomet. Sattui kerran, että Leino lausui ”Tummaa” paatoksella ja mahtipontisesti, perheen tyttäret nuoresta iästään johtuen eivät osanneet naurunremahduksiltaan käyttäytyä tilanteen arvoisella tavalla. Isä-Kotilainen komensi lapset ulos salista, mutta naurunremakka vain yltyi. Tilanteeseen puuttuva äiti-Ida sai sitten tyttären kerrallaan ulos huoneesta. Vähitellen kiikkustuolissa silmät kiinni keinuvalla runonlausujalla oli vain yksi kuulija: perheen äiti, Ida.
Leino ampumaharjoituksissa
Kansalaissodan lähestyessä jääkäriliikkeen alkutekijöinä mainitaan urheilujärjestö Voimaliitto, jossa harjoiteltiin jo sotilastaitoja. Säveltäjä Otto Kotilaisen kotona kokoontui erään kerran voimaliittolaisia harjoittelemaan sotilastaitoja, koska he eivät uskaltaneet enää kokoontua yliopiston voimistelusalissa peläten kasakoita. Eino Leinon kummityttären Aune Kotilaisen (myöh. Ikonen, Otto Kotilaisen tytär) kertoman mukaan paikalle sattuivat myös säveltäjä Toivo Kuula ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Evert Katila. Katila valitteli harjoituksen alkaessa suonikohjusia jalkojaan, johon harjoituksia järjestänyt Aunen serkku, opiskelija Mauno Kotilainen tokaisi:
– Toivottavasti eivät muut tässä porukassa käy surkuttelemaan itseään. Sitä paitsi puolustustahto ei katso sääriä.
Eino Leinokin tuli vähän myöhästyneenä mukaan ja lausui pienen runonpätkän:
”Me emme ole valloittajakansa kauhea,
on lempeys lakimme ja meidän laulujamme,
ja hengen sodat meidän sotiamme.”
Otto Kotilaisen poika Mauno Kotilainen sai joukot kuitenkin komentoonsa ja niin siinä Kotilaisen salin lattialla pidettiin harjoitukset. Oikeita aseita ei ollut kuin kaksi kivääriä, lisää saatiin Otto Kotilaisen kahdesta kävelykepistä ja sateenvarjosta. Mauno komensi miehiä jaellen käskyjä maahan, ylös ja opetti kivääriasentoja sekä aseen käsittelyä, mikä hieman oli koomista kävelykepillä ja sateenvarjolla. Talon koira Nebukadnesar oli niin innoissaan, että se oli siirrettävä keittiöön, jonka oven raosta myös talon palvelija suuresti huvittuneena harjoituksia seurasi.
Kun säveltäjä Otto Kotilainen tuli kotiin, olivat harjoitukset vielä käynnissä. Käynnissä oli vielä myös Eino Leinon ja Toivo Kuulan välinen kiista, joka koski Vöyrin sotakoulun perustamista. Leino kysyi Kuulalta aikoiko tämä mennä sinne, johon Kuula vastasi harkitsevansa vielä asiaa. Kun Leino lisäsi tähän vielä ivallisen kommentin, se sai Kuulan veret kuohahtamaan niin, että hän tiuskasi Leinolle, että mitä tekemistä runoilijalla itse asiassa on tässä seurassa. Kun Kuula kehotti Leinoa liittymään mukaan ja Otto Kotilainen järjesti talon emänään tarjoilemaan ”sotapojillekin” talon antimia, asiat kääntyivät mukavampiin aiheisiin. Aikanaan säveltäjä Kuula ja runoilija Leino läksivät leppoisasti yhdessä kotimatkalle.
Kasakoita paossa
Eräänä talvisena iltana Otto Kotilainen korjasi kotonaan oppilaidensa vihkoja. Oton puoliso, Ida, oli apulaisen kanssa keittiössä ilta-askareissaan ja lapset nukkumassa. Rauhallisen ehtoon rikkoi kiivas ovikellon soitto. Vastahakoisena väsynyt Otto meni avaamaan ulko-ovea myöhäiselle vieraalle, joka osoittautui runoilija Eino Leinoksi. Hengästyneenä tämä selitti, että häntä ajetaan takaa ja että nähdessään Kotilaisella valot palamassa hän oli uskaltautunut tulemaan heille. Oton kyselyihin, kuka se mahdollinen takaa-ajaja voisi olla, vastasi Leino, että kasakat. Otto komensi tulijan riisumaan päällysvaatteet vieden tämän saliin istumaan ja toipumaan järkytyksestään. Oton kyseltyä lisää tapahtumasta kertoi Leino olleensa iltakävelyllään, kun sattumalta näki muutamia suomalaisia miehiä, joita kasakkalauma ratsupiiskoin mukiloi ja hakkasi. Muuan miehistä lyyhistyi maahan, eikä Leino malttanut katsoa sivusta vaan kiirehti auttamaan maassa lojuvaa maamiestään.
Ida oli kuullut vieraan äänen ja tunnistanut hänet perheen ystäväksi, runoilija Leinoksi. Nopeasti hän järjesti voileipiä ja teetä arvaten vieraan tarvitsevan lämmikettä kylmästä tultuaan. Otto oli ehtinyt ja ennen Idaa tarjoamaan omasta puolestaan vieraanvaraisuutta, joten tultuaan tarjottimineen saliin hän tapasi herrat konjakkilasit kädessään.
Vaikka Otto ja Ida olivat tehneet parhaansa hälventääkseen runoilijan kokeman tapahtuman aiheuttamaa henkistä shokkia, ei tämän toipuminen edistynyt. Aina uudestaan hän kauhistuneena palasi näkemäänsä ja hoki: ”Miksi hitossa jäinkään tänne Helsinkiin. Miksi en pysytellyt Paltamossa! Voi Otto, minä näännyn täällä! Tämä elämä tekee minusta rentun! En kestä ajatusta, että tuolla jossakin pimennossa elää epätoivoisia lähimmäisiäni, pelossa ja nälässä!”
Vähitellen Leino saatiin rauhoittumaan ja pahin vaihe masennuksesta oli ohi. Ida laittoi vuoteen salin sohvalle. Mieluusti Leino jäikin yöksi, sillä ajatuskin menosta yöllisen Helsingin kadulle, joilla kasakkapartiot liikkuivat, tuntuivat Leinosta pelottavilta. Jonkin aikaa Leino käveli edestakaisin salissa ja pysähtyi ikkunan luo katselemaan lumisadetta. Hänen kuultiin kertaavan samaa lausetta, joka kuului tällaiselta:
Lunta sataa, kattaa kylmään uneen maan…
kurja raukka, minä…tämän julman kylmän maan.
Himoevästä
Säveltäjä Otto Kotilainen oli myös innokas kalastaja, joka palasi joka kesä kotiseudulleen Heinäveden Palokin Kotilaan, jossa hänellä oli huvila. Otto meni naimisiin Idan kanssa 1897. Ida sai kotoaan kalakukkoja talvisin Helsinkiin. Kalakukot olivat perheessä, kuten myös perheen ystäväpiirissä erittäin suosittuja. Erityisesti ne tulivat Eino Leinolle ja Evert Katilalle himoevääksi, jonka vuoksi Leino niin usein Kotilaisella viihtyi. Kalakukon lisäksi Otto Kotilainen saattoi tarjota vierailleen myös muita hyveitä.
Perheen tyttären Ainon kummisetä Eino Leino ja Evert Katila olivat tulossa vieraaksi illalla, jolloin isäkin oli kotona. Iltapäivällä alkoi kuitenkin ankara lumipyry ja tuuli kasasi kaduille suuria kinoksia. Pakkastakin oli melkoisesti. Perheen lapset arvelivat, etteivät vieraat tule, kun sääkin on vallan kauhea. Mutta perheen Ida-äiti oli toista mieltä:
– Eino tietää, kun kerroin hänelle että meille saadaan täksi illaksi maalta kalakukko.
Perheen äiti oli oikeassa. Eino-setä ja Evert Katila tulivat sanansa mukaisesti. He olivat valtavan lumisia ja kertoivat nietosten yltäneen vyötärölle saakka. Eivät olleet ajuriakaan saaneet ja joutuneet kahlaamaan kaiken lisäksi umpihangessa, sillä pyry oli tukkinut osan kaduista. Oton ja Idan surkutellessa tapahtunutta, lausahti siihen Evert Katila:
– Mitäs sitä ei oltaisi kalakukon tähden tehty.
Kesävieraana
Eino Leino vieraili Otto Kotilaisen kesäpaikassa Heinäveden Palokissa Varisselän Varisveden rannalla 1911 ja 1913. Ensimmäisellä kerralla Leino saapuessaan ei tavannut paikalla Otto Kotilaista, joka oli mennyt lankonsa tohtori Luukkosen kanssa kalaan. Kun kalastajat saapuivat kotirantaan, ja jäivät uimaan ja peseytymään, alkoi järveltä kuulua mölyä. Sulo tunnisti äänen Leinoksi, joka muistutti vedessä uidessaan pitkässä tukassaan vesihiisiltä. Kun Leinolta kysyttiin, mistä hän tulee, hän vastasi: ”Terveisiä Savonlinnasta!” Tällainen tapaaminen oli talon rouvien järjestämä yllätys kalamiehille. Leino lähetettiin uimaan laivalaiturirannasta. Kotilaan Leino saapui Heinävesi-laivalla. Jälkimmäisellä kerralla, kun laiva vielä oli melko kaukana laiturista, yläkannella seisova Leino huusi laiturilla odottavalle Otolle:
”Oi terve Otto Suuri sinä Savon maan kuningas!
Mujekeitto keitä juuri, oon mä nälkään kuolemas!”
Leino viipyi huvilalla useita vuorokausia. Aika kului onkimalla, tarinoimalla ja saunomalla. Leino sai onkimalla kookkaan säynävän, josta Otto Kotilainen joutui todistamaan Evert Katilalle, että Leinon säynävä oli suurempi kuin päivää ennen Leinon tuloa huvilalta poistuneen Katilan onkima ahven. Siitäkin huolimatta, ettei Katila mikään erityinen kalamies ollut.
Viimeisen vierailun läksiäiset olivat paremman puoleiset ja ne jatkuivat Oton kanssa saunakamarissa muun väen mentyä makuulle. Siinä kauniissa kesäyössä laineiden liplatuksessa Leino sanaili Otolle uuden teoksen jäsentelyä yksityiskohtia myöten. Otto saattoi vain ihailla Einon fantasian johdonmukaisuutta ja selvyyttä, jolla tuleva kirja hahmottui.
– Mikä lapselle nimeksi? Otto kysäisi.
– Ehkäpä Ahven, kuka tietää? vastasi Eino
Seuraavana vuonna ei ilmestynyt Ahventa, vaan Mesikämmen (1914) ja neljä vuotta myöhemmin Ahven ja kultakalat (1918). Kotimatkalle Leino laittautui edellisestä illasta asti jatkuneissa korkeissa tunnelmissa. Niinpä kotimatkalla laivassa Leino intoutui korjaamaan vääryyttä, jonka hän havaitsi laivan alakannen perällä. Siellä nimittäin kuljetettiin teuraskarjaa kaupunkiin sarvistaan sidottuna laitatankoihin. Lierihattuinen ja mustaviittainen Leino tavattiin päästelemässä karjaa irti, sillä hänen mielestään ”oli verinen vääryys, että vapaassa maassa hiehot nuorat sarvissa…”. Onneksi laivaväki sai estettyä runoilijan ja karjan vapaudenhaaveet. Samalla laivamatkalla Leino kohtasi kauniin savolaisen tyttökoululaisen Kaarinin, jolle kerrotaan runoilijan luoneen oman nimikkorunonkin. Toinen henkilö, johon Leino sillä matkallaan ihastui, oli heinävetinen, pitkäpartainen ja –tukkainen, roteva isäntä, oli Juoso Tirkkonen. Leinon mielestä Ukko-Juoso oli ilmetty Väinämöinen.
Viimeiseltä vierailulta Leinolle tuli kiire Elisenvaaraan, sillä K.Vikman ikävöi kortilla Leinon seuraa. Leino lähti ensimmäisellä Heinävesi-laivalla Savonlinnaan.
Säveltäjä Otto Kotilainen sävelsi myös Leinon tuotantoa, toistakymmentä runoa. Hän menestyi hyvin SKV:n sävellyskilpailuissa 1900, 1905 ja 1908. Kuopion laulujuhlille 1914 hän sävelsi parhaita teoksiaan, kantaatin Väinölän väki Eino Leinon sanoihin.
Sotapalveluksessa Tuusulan kenttätykistössä oleva Kotilaisten poika, tykkimies Kalervo Kotilainen sai tiedon Leinon kuolemasta. Hän soitti asiasta kotiinsa. Kun tieto Eino Leinon kuolemasta saavutti Kotilaisen perheen, perhe kokoontui ikävän ja kaipauksen tunnelmissa yhteen. Otto Kotilainen soitti pianolla Leinon sanoihin pohjautuvaa laulua ”Päättyi jo raatajan työ, yllätti tuonen yö”. Perheen tytöt kertasivat muistojaan runoilija Eino Leinosta ja hänen vierailuistaan Kotilaan. Näitä tarinoita kuunteli myös Kotilaisen perheessä usein viihtynyt laulaja Lea Piltti (1904-1982), joka osallistui Leinon hautajaisiin Kotilaisten kanssa. Hän esiintyi myös seuraavana päivänä Tehtaankadun kansakoulussa pidetyssä Leinon muistojuhlassa. Otto Kotilainen oli Tehtaankadun opettajia.
Esko Piippo
kirjoittaja on Kainuun Eino Leino –seuran
puheenjohtaja
Lähteet:
Ilta-Saima Syrjä: Lämmin henkäys talvisäässä, säveltäjä Otto Kotilainen 1868-1936.Kuopion Isänmaallisen Seuran toimituksia B 5, Gummerus 1995
Kerstin Smeds – Timo Mäkinen: Kaiu, kaiu lauluni, Otava 1984
Leena Nivanka: Lea Piltti, WSOY 1992
Read Full Post »
Esko Piippo tarinoi 