Ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan julmuus oli asettanut Leinon ihmisuskoisen elämänkatsomuksen sellaiseen koettelemukseen, että piti kehitellä uusia tapoja rakentaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Eräs käytännöllinen näköala oli ihmisten rajoja ylittävä tutustuminen toisiinsa.
Pro Humanitate
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,
ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,
kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,
kaatuminen sekä murtuvien metsien pauhu.
Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.
Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaan!
Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,
toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.
Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.
Sääliä ei, vain valkeutta ihmisen työssä!
Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein;
rautio, raataminen on uhrisi ylpein!
Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,
ikuisempaa ei, ei ihaninpaa.
Järkeä itseltäs, elämält´ älä vaadi!
Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi.
Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.
Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,
vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:
”Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!”
Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja Venäjän vallankumouksen tuoksinassa Helsinkiin ilmestyi kirjava joukko ulkomaalaisia ihmisiä, erityisesti venäläisiä emigrantteja ja taiteilijoita. Joukossa oli kunniallisia pakolaisia, mutta myös onnenonkijoita sekä kauniita, houkuttelevia naisia.
Eino Leinokin tutustui venäläisiin taiteilijoihin, kuten Repiniin, Kupriniin ja Leviniin. Kirjailijoiden liepeillä liikkui vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten virolaissyntyinen kirjailija Aleksander Sipelgas, jolla Pro Humanitaten aikoihin oli valmistumassa käsikirjoitus kirjaan Punainen nauru. Sipelgas alkoi käydä Eino Leinon luona matkustajakoti Solidarissa, koska Leino antoi hänelle ohjausta kirjan koostamisessa. Ystävystymisen myötä Leino alkoi tehdä vastavierailuja Sipelgasille, jolla oli Pohjois-Esplanaadilla matkustajakodissa ukrainalaisen naisen kanssa itämaisesti sisustettuna kaksi huonetta. Leino alkoi viihtyä Sipelgasin vieraana. Myöhemmin Leino kertoi ystävälleen Ossi Sténille vierailuista. Eräänä iltana, kun soitettiin balalaikkaa ja laulettiin surumielisiä aron lauluja, Leino vaipui slaavilaiseen tunnelmaan. Istuttiin tyynyillä. Leinoa vastapäätä istui kuvankaunis, viehko venakko. Huoneistossa oli käytössä sähkökeitin, ja äkkiä emännän puuhaillessa sulake paloi ja valot sammuivat. Pimeässä runoilija horjahti polvilleen ja tunsi äkkiä olevansa kiihkeässä suutelossa venakon kanssa. Kun isäntä oli vaihtanut uuden sulakkeen, valot rävähtivät loistoonsa, ja silloin runoilijan sylipaikka paljastui. Se herätti vain hilpeyttä seurueessa. Sibelgasin luona Leino myös tutustui muutamiin herroihin – Sireliukseen, Stackelbergiin ja von Johanssoniin. Seurueessa käytiin myös keskusteluja kansainvälisen klubin perustamisesta. Leino ei tuntenut näiden herrojen taustoja eikä pyrkimyksiä. Herrat kuitenkin aikoivat rahoittaa kansainvälisen klubin perustamista.
Bronda – kahvila ja ravintola oli 1920- ja 1930–luvuilla taiteilijoiden suosima paikka, joka oli saanut nimensä siitä, että leipurimestari Karl Magnus Brondin oli perustanut talon ensimmäiseen kerrokseen höyryleipomon ja toiseen kahvion. Brondin oli kuollut 1919. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Brondalla alkoi kuljeskella monenkirjavaa kansainvälistä joukkoa, sillä paikkaan tilattiin runsaasti kansainvälisiä sanomalehtiä, joita voi lueskella tuntikausia. Brondan ilmapiirissä saivat alkunsa myös Pro Humanitate –klubin syntysanat, sillä asiakkaat olivat tyytymättömiä siihen, että Bronda suljettiin illalla liian aikaisin ja että siellä ei nautittu alkoholia. Niinpä jotkut brondistit sopivat Naëma ja Anna Hammarénin kanssa, että tyytymättömät saisivat kokoontua iltaisin klo 18-24 neitien omistamassa kahvila-ravintolassa Espilässä.
Näin kahta kautta tunnettiin viehtymystä uuteen kansainväliseen ympäristöön. Perustettiin Pro Humanitate –klubi.
Eino Leino oli keskeinen henkilö, kun klubi perustettiin. Se rekisteröityi vuonna 1920. Jäsenet antoivat klubille nimityksen ”Hummis” eli Humala-aate. Klubi perustettiin syksyllä ja säännöt painettiin Sanassa joulukuussa 1920 itsenäisyyspäivän päiväyksellä. Kerrotaan, että klubin perustaminen oli täysin Leinon idea. Hänen ajatuksenaan oli koota yhteen kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat, kuvanveistäjät ja kaikki muutkin taiteen tekijät ja ystävät maailmankulttuurin hengessä. Niinpä säännöissä todettiin kerhon tarkoitusperistä: ”Kirjallis-taiteellisen kerhon Pro Humanitate tarkoitus on kirjallisten, taiteellisten ja soitannollisten voimain yhteen liittäminen maailmankulttuurin pohjalla, etupäässä hyväntekeväisiä tarkoitusperiä varten:” Kerhon jäseneksi liittyikin eri alojen boheemitaiteilijoita. Mukaan tultiin suositusten kautta. Kerhon kuvataiteilijat saattoivat suorittaa kerhon jäsenmaksunsa luovuttamalla kerholle jonkin pienen taideteoksen. Taideteoksia olikin kerhon seinillä, sillä muutamat taiteilijat säilyttivät teoksiaan kerhon huoneistossa. Huomattavin taideteos lienee ollut Magnus Enckellin akvarelli. Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin emingranttikenraali Sirelius, joka osasi ruotsia, muttei suomea. Eino Leino toimi itseoikeutetusti klubin kunniapuheenjohtajana. Aluksi klubin johtokuntaan valittiin Leinon lisäksi ulkomaalaiset henkilöt, joihin Leino oli tutustunut klubin perustamispuuhissa. Johtokuntaa kuitenkin jouduttiin korjaamaan valitsemalla nimellisiksi johtokunnan jäseniksi suomalaisia taiteilijoita. Klubin virkailijoina toimivat johtokunnan jäsenet. Puheenjohtajan ja Leinon lisäksi klubin johtokuntaan kuuluivat samalla kertaa Harry Röneholm, Jalmari Ruokokoski, Mikko Hovi, Wäinö Aaltonen, Ilmari Soikkanen ja klubimestari von Johansson (annettu nimi), joka toimi vahtimestarina. Johanssonista käytettiin myös nimitystä Pilsudski, koska hän puhui ihailevasti puolalaisesta diktaattorista, marsalkka Pilsudskista. Klubin innokkaimpiin puuhamiehiin kuului myös kirjailija Aleksander Sipelgas. Koristetaiteilija Yrjö Lehtiö toimi suulaana klubimestarina. Kerhon perimmäisenä tarkoituksena oli koota varoja apurahoiksi varattomille taiteilijoille.
Klubi sijaitsi vanhassa puutalossa Etelä-Esplanadinkatu 14:ssä sijainneen kahvila Espilän huoneistossa, ylemmässä kerroksessa, jonne johtivat ”Jakobin unen kaltaiset puurappuset”. Kahvilan omistivat neidit Anni (myöhemmin rva Nordling) ja Naëma Hammaren. Kerhon tiloina oli päivisin pari sivuhuonetta ja iltaisin koko kahvila, jolloin kahvila oli yleisöltä suljettu. Klubin sivuhuoneisiin hankittiin raskaat ikkunaverhot ja klubityyliset huonekalut.
Leinoa kutsuttiin klubissa ”Setä-Leinoksi”. Hän kelpasi sedäksi kenelle hyvänsä. Leinon humaanisuus, ystävyys ja toveruus oli lämmintä ja välitöntä. Hän suhtautui kaikkiin samalla tavalla. Kerholla pelattiin varsinkin alkuaikoina ahkerasti shakkia. Niin Leinokin harrasti kerhotiloissa runsaasti shakkipeliä samalla kun seurusteli ystävien kanssa. Leinon suurimpiin nautintoihin kuului matin tekeminen vastapelaajasta. Silloin hän käytti viimeisessä siirrossa sinappitölkkiä.
Antoisimpia iltoja klubilla olivat toistuvat kerhoillat, joita pidettiin aluksi joka viikko lauantaisin. Iltojen suosiota osoitti, että illan kuluessa syntyi ulko-ovelle sisäänpääsyä odottelevien jono. Ohjelmaa oli klubiin saatavissa ilmaiseksi koti- ja ulkomaalaisilta taiteilijoilta. Ison salin perältä löytyi koroke ja piano. Joskus klubissa oli orkesterikin. Oli lausuntaa, soittoesityksiä, yksinlaulua ja soolotansseja. Usein esiintyi laulaja Gustav Nieminen. Usein lauloi myös laulaja ja tunnettu musiikkipedagogi Väinö Lehtinen, joka oli kuuluisa ankaruudestaan ja raittiudestaan. Kerhossa hän oli välitön ilman alkoholiakin. Myös Martti ja Aapo Similä ja Martti Nisonen esiintyivät. Lausuntaa joskus esitti Helinä Svensson-Timari. Hän lausui Leinoa. Myös Elli Tompuri nousi lavalle. Kansainvälisiä taiteilijoitakin saattoi esiintyä. Usein Eino Leino istui jossakin sivupöydässä ja pelasi shakkia. Pienessä kabinettihuoneessa saatettiin käydä innostuneen kiivaita väittelyjä. Alvar Aaltokin saattoi lausua nuorekkaita käsityksiään. Häntä kuunneltiin ja hänen käsityksistään väiteltiinkin. Vitsit, sukkeluudet ja lennokkaat pistopuheet kuuluivat keskustelujen ilmapiiriin.
Aapo Similä esiintyi kerhossa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kertaa ennen Similää lavalle nousi Pietarista Helsinkiin paennut emigrantti, entinen keisarillisen Marinskioopperan barytonitähti Lopuhin. Hän lauloi aarian venäjäksi ja sai ansaitsemansa aplodit. Leino varoitteli Similää esiintymästä maailmantähden jälkeen, mutta kerhomestari von Johansson (kutsumanimi) kuulutti Similän lavalle. Toista esiintymistä varten Similä valmisteli bassolaulaja Gustav Niemisen kanssa Wennerbergin dueton.
Joka lauantai ohjelmallisten iltamien myöhäishetkenä asteli korokkeelle kerhon kunniapuheenjohtaja Eino Leino. Epäilemättä kerhon kohokohdiksi muodostuivat hänen räiskyvät, improvisoidut puheensa. Niistä säihkyi Eino Leinon hengen monisärmäisyys. Puheet säkenöivät kevään kukintaa niin luonnossa kuin kansassa, kesäisen luonnon hehkeyttä, kulttuurin uutta nousua, hedelmöitymistä ja sen runsasta satoa. Uuden Sammon luontia, vapautumista Idän sorrosta ja uskoa tulevaisuuteen Leinon puheet manasivat. Ne olivat mielikuvituksen värittämiä, kuvarikkaita, välittömiä puheita, joiden sisältö pyörähteli asiasta toiseen, mutta niitä ohjasi aina sisäinen punainen lanka.
Puhuessaan Leino seisoi ja nojasi edessään olevaan pöytään hiukan etukumarassa. Tai jos hän istui, hänen oikea jalkansa potki tahtia kuin metronomi. Leinolla oli rytmitajua, vaikkei hänellä lauluääntä ollutkaan.
Leino saattoi myös lausua runojaan. Hän lausui tavallisella, miellyttävällä puheäänellä, muttei osannut lausujien tavoin värittää sanojaan. Näistä lausuntahetkistä saattoi muodostua melodraamoja, sillä etevä virolainen sellisti Kalle Bechbolm, joka siihen aikaan oleskeli Suomessa, säesti tai myötäili improvisoidulla soitollaan Leinon lausuntaa. Niin lausuja ja soittaja innoittivat toisiaan. Ohjelmalliset kerhoillat päättyivät tanssiin.
Taiteilijat saattoivat tehdä töitään klubin huoneistossa. Torsten Tisell ja Grigor Auer tekivät vesiväritöitään. Klubilla saattoi myös kirjoittaa, varsinkin Leino, jolla runotuotokset syntyivät nopeasti. Seuraavan runon Leino kirjoitti klubilla maaliskuussa 1921:
Kaksi naista
Yks haipuelee
yhä kohti onnensa saarta,
yks taipuelee
päin taivahan korkean kaarta.
Käsivarret on kauniit kummallai –
mut konsa ne rukoukseen yhtyy,
elon valheeks muuttuvi rukous kai,
ja ne elämän riemuhun ryhtyy.
E. L-o
Kuvanveistäjä Alpo Sailo muisteli myöhemmin istumista Pro Humanitatessa. Eino Leinoa vastaan tuli kadulla Alpo Sailo, Lauri Hannikainen ja Jussi Mäntynen. Leino vaati ystäviään Pro Humanitatehen päivälliselle ja vastaantulijat ymmärsivät, että Leino tarjoaisi. Seurue istui pitkään. Iltapäivä meni. Lopulta seurue huomasi, ettei kellään ollut rahaa! Seurue jatkoi istumista ja Leino poistui jonnekin. Joku seurueesta tuumasi: ”Oli sentään sikamaista, että Leino johdatti meidät tähän pinteeseen.” Jonkin ajan päästä Eino Leino tuli. Hänellä oli rahaa. Kävi ilmi, että Leino oli istunut WC:ssä, kirjoittanut runoja ilmaiselle paperille. Hän oli soittanut Helsingin Sanomiin ja poika oli tullut hakemaan runot ja maksamaan ne. Niin seurue pystyi jatkamaan vielä istuntoa.
Kerran kuvanveistäjä Väinö Aaltonen pistäytyi Pro Humanitate-klubiin ja tapasi Eino Leinon ja Larin-Kyöstin kinaamassa keskenään, kun Lari yritti ärsyttää tahallaan Leinoa. Menossa oli taas kerran sanailu siitä, että Leino oli opettanut Larin runoilemaan ja Lari Einon juomaan viinaa. Siihen aikaan Väinö Aaltonen teki kuvaa Larin-Kyöstistä. Niinpä klubista tultiin Aaltosen Iso-Robertinkadun varrella olevaan ateljeehen pientä sanaharkkaa käyden. Porukka tosin oli kasvanut ja keskustelu oli käynyt äänekkääksi, kun mukana oli seurustelujuomaa. Mukana oli mm. A.Kangasmaa ja Carlstedt. Leino istui ateljeessa tuolille ja pyysi, että Aaltonen poistaisi saviveistoksista peitot, jotta hän voisi katsella taideteoksia. Leino lupasi kirjoittaa niistä. Leino istui ja katseli taideteoksia, heitteli kompiaan Larin-Kyöstille ja kommenttejaan seurueen keskusteluihin. Samalla Leino kirjoitteli havaintojaan taskustaan ottamilleen paperiliuskoille. Jonkin ajan kuluttua Leino näytti Väinö Aaltoselle kirjoitustaan ja pyysi Aaltosta lukemaan sen. Se oli ylistyshymni Väinö Aaltosen taiteesta. Väinö Aaltosen mielestä se oli niin loistavasti kirjoitettu, ettei yksikään Helsingin lehti, ei edes Helsingin Sanomat, julkaissut sitä. Se julkaistiin Karjalan Aamulehdessä.
Rouva Soikkanen muisteli myöhemmin, että Eino Leino tanssi ketterästi polkkaa hänen kanssaan Pro Humanitatessa. Hän puhui kauniisti rakkaudesta, mutta rouva epäili, että Leino ei tiennyt kenelle hän puhui: ”Osaan naisen kantaa käsilläni, mutta en osaa olla naisen lakeija.” Rouvalla Soikkasella oli vuoden ikäinen poika ja hän totesi Leinolle: ”Mikään ei yhdistä miestä ja naista niin kuin lapsi.” Johon Leino totesi: ”Kyllä tiedän paljon suuremman asian: se on vekseli! Kun vekseli lankeaa, Onerva hakee minut vaikka mistä.” Kun Leino vieraili Soikkasten kotona, hän pyysi rouvaa aina keittämään mannapuuroa. Näin siitäkin huolimatta, että rouvalta puuro jäi kokkareiseksi ja pohjaanpalaneeksi. Rouva kysyi Leinolta:
- Miksi tulet aina meille syömään mannapuuroa. Menisit automaattiin, saisit markalla hyvää puuroa!
- Katsos, huomasin niiden kokkareiden olevan pohjaanpalaneita, ne pysyvät vatsassani. Hyvä mannapuuro ei pysy, Leino selitti.
Huhtikuun 9. päivänä 1921 Pro Humanitate –klubissa pidettiin perhejuhla, koska paikka oli huonossa huudossa perheiden keskuudessa. Juhlalla haluttiin vakuuttaa perheenjäsenille klubin kunniallisuutta.
Pro Humanitatessa ohjelmaa suorittivat mm. Tatu Pekkarinen (1892 – 1951) ja Rafu Ramstedt. Kerhon jäsenet saivat tilata ”vahvaa teetä”. Tatu Pekkarinen oli Larin-Kyöstin hyvä ystävä, sillä hän asui Oulunkylässä Larin-Kyöstin huvilan alakerrassa alivuokralaisena Aino-rouvansa kanssa. Tatu Pekkarinen tunnettiin hyvänä esiintyjänä, joka nousi estradille Matti Jurvan (1898 – 1943) ja Aapo Similän säestämänä. Leino piti Tatu Pekkarisen boheemista elämäntyylistä ja laulunteksteistä. Olipa Leino todennut Pekkarisen esiintymisestä: ”Olen kuullut mestaria.” Kerran istuessaan klubilla Tatu Pekkarinen ja Eino Leino suunnittelivat yhteistä esiintymiskiertuetta. Pekkarinen ja Leino olivat vuorotellen esittäneet tulevaa kiertueohjelmaa. Suunnittelu menikin hyvin, mutta esiintyjät löytyivät loppuyöstä nukkumasta saman pöydän alta. Yhteisestä kiertueesta ei tullut mitään. Lehdet olivat jo ennakkomainostaneet kiertuetta: ”Kaunis yhtistelmä” ja ”Vakka kantensa valitsee” tapaisilla otsikoilla. Tatu Pekkarisen pakotti lievä aivoverenvuoto muuttamaan elämäntyyliä, lopettamaan tupakanpolton ja hillitsemään alkoholin käyttöä. Tämän elämänmuutoksen myötä hänestä tuli pakinoitsija, näytelmä- ja romaanikirjailija sekä iskelmänikkari.
Pro Humatate -kerhon tarkoituksena oli menestyä niin hyvin, että sen tuotoista olisi voitu jakaa taiteilijastipendejä ja apurahoja. Se oli päätarkoitus. Jostakin syystä asiat menivät toisin.
Pro Humanitaten lopettajaisjuhla pidettiin Börssi-ravintolan suuressa salissa. Tilapäissoittajista koottu orkesteri soitti alkumusiikin säveltäjä Martti Nisosen johdolla. Musiikin jälkeen lavalle astui Suomen Messujen silloinen johtaja, arkkitehti Harry Röneholm, joka kuulutti klubin puheenjohtajan Eino Leinon saapuneen. Frakkipukuisena Eino Leino tassutteli yleisön eteen. Siinä hän kumarsi ja aloitti ranskaksi puheensa ja siirtyi sitten suomen kieleen. Puheessaan hän kertasi klubin perusajatuksia, humaanisuuden ja hyvän tahdon merkitystä ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Ilta jatkui sitten musiikin ja tanssin merkeissä.
Keväällä 1921 kerho kaikessa hiljaisuudessa lopetteli toimintansa. Eino Leino oli sairauden takia joutunut olemaan vuoteessa pari viikkoa ja klubielämästä syrjässä. Sipelgas kävi Leinon juttusilla Solidarissa kertomassa, että kerhossa kaikki oli hyvin. Kun Leino palasi kerholle, hän havaitsi, että kaikki asiat eivät olleet kohdallaan. Kerhon toiminnassa alkoi ilmetä epäselviä asioita, mm. omistajien taloudellisten etujen itsekästä ajamista, uhkapeliä ja keinottelua. Klubin piiriin ilmestyi tuntemattomia muukalaisia ja näiden mukana ulkomaisia kaunottaria. Brondan taiteilijat vähenivät. Loppujen lopuksi ilmeni, että kerhon toimihenkilöinä olevat ulkomaalaiset kävivät salakauppaa, jossa erilaiset kultakoristeet, jalokivet ja muutkin tavarat vaihtoivat omistajaa. Isännät etsivät uhrilampaita ja kauniit naiset toimivat houkutuksina uusille asiakkaille. Ovella toiminut sisäänpäästäjä valikoi sopivia asiakkaita. Klubista oli tullut jobbarien pesä, jossa osteltiin Venäjältä paenneiden emigranttien arvoesineitä pilkkahintaan. Leino oli sitonut itsensä vaaralliseen tilanteeseen, josta hänen oli selvittävä ulos. Klubi oli hajotettava, mutta ulkomaalaiset panivat vastaan. Oli uhattava poliisilla. Kun ulkomaalaiset saivat klubista sijoittamansa rahat ulos, he taipuivat klubin lopettamiseen.
Aino Thauvón-Suitsin mukaan Leinokin sekaantui klubin piirissä tapahtuneeseen tavaroiden välitykseen, ei keinottelijana, vaan onnettomana tavaranostajana. Kun hänellä sattui olemaan rahaa, herra von Johansson sai houkuteltua hänet ostamaan tavaroita, joita hän ei tarvinnut, mutta joita ostamalla hän tahtoi helpottaa tavaroista luopuvan ihmisen elämää. Siksi Leino saattoi olla velkaakin von Johanssonille. Ja viime kädessä Leino saattoi ajatella, että hän oli perustamassa kotia, jota varten hän tarvitsi huonekaluja. Ei hän koskaan enää kotia perustanut.
Kun Leinolle selvisi kerhon ulkomaalaisten toimihenkilöiden toiminta, hän päätti julkisesti irtautua klubista julkaisemalla vastalauseensa: ”En ole enää kansainvälisen kerhon ”Pro Humanitate” puheenjohtaja, en johtokunnan jäsen enkä jäsen. Helsinki, 13. päivänä huhtikuuta 1921. Eino Leino.” Kerhon omistajia pidettiin myös poliittisesti epäluotettavina. Aarre M. Peltonen kertoo, että kerhon lopettamiseen saattoi vaikuttaa myös Eino Leinon leimaaminen kommunistiksi, sillä Varsovassa toiminut samanniminen kerho paljastui vakoilukeskukseksi. Helsingissä tehtiin kerhosta samansuuntaisia johtopäätöksiä. Kalle V. Mustonen, Leinon aikalainen, kertoi 1960-luvulla Aarre M. Peltoselle, että Leino oli kertoillut Mustoselle kerhon loppuaikoina: ”Ne luulevat, kun minä olen poeta, niin minä en ymmärrä mistä oikeastaan oli kysymys.” Tällöin Leino oli epäillyt kerhon kulissien takana toimineen bolsevikkeja, jolloin yhteisestä sopimuksesta Kalle V. Mustonen oli asian tiimoilta yhteydessä Etsivään Keskuspoliisiin. Kerhossa vieraili salaisesti Keskuspoliisin sihteeri Urho Hegelberg (myöh. Raekallio). Kerhon toimintaa tarkkailtiin ja tultiin johtopäätökseen, että kerho oli bolsevikkien peitetoimintaa, johon varat oli tuotu Pietarista. Kerhon kassanhoitaja oli Pietarista. Kun tämä saatiin selville, rahoittajille maksettiin rahat takaisin ja kerho lopetettiin vaivihkaa. Kalle V. Mustosen mukaan hänen ehdotuksestaan juttua ei päästetty julkisuuteen, sillä miltä olisi kuulostanut, että vapautuneen Suomen sivistyneistö olisi tullut bolsevikkien nenästävetämäksi!
Sipelgas tunnettiin ensin kirjailijana, sitten varkaana ja petkuttajana. Taustaltaan hän väitti olevansa meriupseeri, joka oli palvellut matruusina Venäjän laivastossa. Kirjailija Aleksander Sipelgasia saatteli pari Helsingin poliisilaitoksen poliisia Tallinnan laivaan. Hän katosi meren taakse.
Kahvilan loppuaikoina kahvila Espilän omistajat möivät kahvilan taidemaalari Antti Favénin vaimolle, rouva Marie Favén-Antille. Kahvilan uudeksi nimeksi tuli Lucullus. Leino säilytti kanta-asiakkaan ja ystävän etuoikeudet kahvilassa. A. Kangasmaa tosin muisteli myöhemmin: ”Se Favénin akka, entinen laivan bufeska, sittemmin venäläisen everstin huora, everstinna Martinoff, oli mahdoton. Siellä kerhossa Eino Leino kynittiin monta kertaa kokonaan.”
Kansainvälisen Pro Humanitate –kerhon lisäksi Leinolla oli toinenkin kansainvälisyysprojekti: Työrauha –lehtihanke. Hän suunnitteli kansainvälisen, rauhanystävällisen ja ihmisrakkautta korostavan sarjajulkaisun perustamista. Ideallaan hän pyrki kokoamaan yhteen maailman parhaita ajattelijoita ja kirjailijoita. Hän ehti koota listaa henkilöistä, joita hän kutsuisi tämän julkaisun toteuttamiseen. Joillekin hän lähetti avustuspyyntöjä. Maksim Gorkille Leino lähetti asiaa koskevan kirjeen 8. päivänä toukokuuta 1923. Kirjeestä käy ilmi Leinon suurisuuntainen idea:
”Suuri opettaja! Pyydän Teitä tällä kertaa kirjoittamaan vain muutamia rivejä loistavalla kynällänne ”Työrauhaa” –kansainvälistä pasifistista ja humanistista äänenkannattajaa – varten, joka alkaa ilmestyä ensi joulusta ja jonka vastaava toimittaja minä olen. Te ja minä tietenkin tulemme tapaamaan: maailma on niin pieni ja ihmiset ovat niin vähäpätöisiä. Mutta siitä huolimatta heitä on joko rakastettava tai vihattava.
Lehti tulee ilmestymään eri kielillä: suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi, ranskaksi, englanniksi ja muilla kielillä, mikäli onnistuu. Tunnuslauseena on: ”rauhan työ”, mikä tuodaan ilmi niiden henkilöiden yksilöllisen temperamentin välityksellä, jotka kaikesta sielustaan ja sydämestään tekevät työtä. Näkemiin! Teidän vilpitön ystävänne Eino Leino.”
Leinon jäljellejääneissä papereissa on Työhauha –lehdestä taittoluonnoksia. Hanke oli yltiöpäisen mahdoton, jossa Leinolta varmaankin loppuivat voimat. Mutta oliko hänellä hankkeelle rahoittaja tiedossa?
Mitä Leino tarkoitti Työrauhalla? Ensimmäisen Työrauha –runon Leino kirjoitti Kirjallinen työ -yhdistyksen ohjelmajulistuksen ja vetoomuksen taakse, joka allekirjoitettiin Helsingissä toukokuun 25. päivänä 1917. Allekirjoittajina olivat perustavassa kokouksessa valittu johtokunta ja perustavat jäsenet: Eino Leino (pj), L. Onerva, Heikki Tandefelt, Iivo Härkönen, Viljo Tarkiainen (varapj), Maria Jotuni, Larin Kyösti, Viljo Kojo, Albert Paavilainen (sihteeri), Joel Lehtonen, Onni Okkonen, A.A. Hellaakoski. Alkuperäinen runo oli seuraava, mutta myöhemmin se sai toisenlaisen muodon (Kirjokeppi 1949, s. 146):
Työrauha
Työrauhaa me tahdomme, vain työrauhaa,
vaikk´ yllämme yö, meri maailman pauhaa,
verivirroista syntynyt synkkien aikain:
ei taukoa nuo avull´ ainehen taikain.
Työrauha, työrauha on työläisten henki!
Sen riistäjä vie meiltä viimehesenki.
Työrauha on raatajan palkoista parhain,
vara vanhuuden, tahto myös tähtien tarhain.
Työrauha on maailman päivä! Sen mahti
on kansain ja yksilön vapauden vahti,
sen yllä ei mitään, sen alla vain aamu,
min säteitä säikkyvi hirmujen haamu.
Eino Leino
Myöhemmin Leinon kansainvälisiä aatteita, hänen kansainvälistä henkistä perintöä toteuttamaan perustettiin Eino Leinon Seuran aloitteesta Lahden Mukkulan kansainvälinen kirjailijakokous.
Artikkeli Esko Piipon kirjasta “Kirjaton Eino Leino” (Edico 2009)
