Hövelön talolla oli perinteitä. Vuosina 1835-1836 Elias Lönnrot oli paikan omistajana viimeistellyt Hövelössä Vanhan Kalevalan käsikirjoituksen lehtiä. Kalevalasta oli nouseva koko Suomen kansan henkisen perinnön tuntemus. Elias Lönnrot oli ollut Hövelön torppari. Lääkäriltä torppa siirtyi papille. Paltamon seurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti Carl Aejmelaeus (1796-1870) sijoitti Paltaniemen pappilaan leskitohtorinnan ja sisariaan Hövelöön. Yksi sisaruksista, Maria Lovisa meni naimisiin apteekkari C.F. Thauvónin kanssa. Heidän pojastaan Emil Thauvónista tuli kirkkoherra Viitasaarenkin pappilaan. Hänen tyttärensä Aino Thauvón-Suits toimi Eino Leinon vuokraemäntänä 1921-22.
Lönnbohmien tarina Hövelössä alkoi vuoden 1858 kesäisestä päivästä, jolloin Kajaaniin aiemmin muuttaneet Emilia ja Antti Lönnbohm soutivat Kajaanista veneellä 7-8 kilometrin vesimatkan Hövelönlahden Huotarin satamaan jatkaakseen siitä jalkaisin Paltaniemen kirkkoon. Epäilemättä Antti Lönnbohmilla oli kauneudelle silmää, sillä nähdessään kesäisen lahden rannalla Hövelön torpan, hän lausahti: ”Tuossa se on meidän tuleva kotimme!” Torppa sijaitsi Immolan talon maalla. Kodinetsijälle sattui kaksi onnenpotkua: kirkkoherra Aejmelaeus siirtyi seuraavana vuonna Pyhäjoelle sisarineen, ja Antti Lönnbohm sai nimityksen Oulun läänin varamaanmittariksi, joka merkitsi vuositulojen parantumista. Pienen Hövelön torpan hallintaoikeuden Lönnbohm sai 170 ruplalla. Vasta myöhemmin siitä tuli oma tila. Kajaanissa Lönnbohmien perhe asui Keppi-Tuovisen ja sitten Aate Pikkaraisen sahan yläpuolella. Kolmen Kajaanissa asutun vuoden jälkeen tulvakeväällä 1859 Lönnbohmit muuttivat Hövelöön. Viljelymaat olivat veden peitossa ja torppaankin oli mentävä lankkuja pitkin. Torppaa ympäröi niemessä isoja mäntyjä, koivuja, haapoja ja tuomia. Paikka oli kaunis. Vanhemmat saattoivat kylvää pari kappaa perunoita, joista syksyllä sai ravinnonlisää jo nelihenkiseksi kasvaneelle perheelle. Syksyllä 1860 perhe muuttui viisihenkiseksi Hildan synnyttyä. Todellisuudessa perheeseen kuului väkeä enemmänkin, kun huonekuntaan laskettiin piiat ja mittariapulainen. Perheeseen tuli asumaan myös Emilian sisar Hilda Kyrenius, joka kohta kuitenkin avioitui Suomussalmelle. Vähän myöhemmin perheeseen tuli Olga Kyrenius, äidin sisko hänkin. Olga Kyrenius toi mukanaan vielä Eugen Kyreniuksen.
Antti Lönnbohm ei halunnut olla torppari eikä se sopinut kunnialliselle virkamiehelle. Torpasta ryhdyttiin rakentamaan taloa. Asuinrakennuksesta kehkeytyi seitsenhuoneinen pitkä ja matala talo, jossa oli kaksi lämmintä eteistä. Antti antoi selityksensä: ”Köyhän talo jää aina yhtä hirsikertaa liian matalaksi.” Taloon tehtiin kaksi katollista avoseinäistä verantaa. Päärakennus oli erotettu muista rakennuksista aidalla. Eino syntyi rakennuksen eteläpään, isän huoneeseen, mutta puretun äidin huoneen paikalle myöhemmin pystytettiin Eino Leinon seuran toimesta syntymän muistokivi. Talo oli aluksi keltaiseksi maalattu. Talon ja järven väliin syntyi alapiha, johon perustettiin perheen kukoistava puutarha. Puutarhaa pidettiin yhtä kauniina kuin saman kylän Sutelan talossa. Alapihaan lahdenpohjaan päin nousivat navetat, tallit, halko- ja vaunu- sekä rekivajat. Talon etupuolelle muodostui yläpiha, joka rajautui pohjoispuolelta asuinrakennuksen suuntaiseen pitkään aittarakennukseen, joka oli punaiseksi maalattu. Yläpihan pohjoispäähän rakennettiin väentupa ja eteläpäähän ns. uusi puoli eli Hövelön veljesten talo seitsemälle veljekselle. Päärakennusta vastapäätä pihan toisella puolella sijaitsi vilja-, vaate- ja ruoka-aitat. Asuinrakennuksen eteläpään kohdalle Antti rakensi uimahuoneen, jonka läheisyydessä rannan tuntumassa oli talon sauna. Talon riihi sijaitsi talon pihapiiristä lounaaseen eli Mattilanniemeen päin. Sininen silta istuinpenkkeineen, laivalaituri, jonka viereen myös veneet vedettiin teloille, sijaitsi talosta lahden pohjukkaan päin päärakennuksen ja navetan välissä.
Kuva-aukeama: Kaavamainen piirros Hövelön rakennuksien sijainnista Hövelön pihapiirissä. Piirros: Osmo Korhonen.
Pihapiiriin oli jäänyt ”pirtti”, jota pidettiin erillisenä palvelusväen asuntona. Se oli tehty laudoista ja seinissä oli muhatäyte. Näihin muhiin pääsi kipinä kytemään. Palovaarallisuuden ja lahouden vuoksi pirtti purettiin. Pihaan rakennettiin myöhemmin väentupa, jotka vielä tänäänkin on Hövelön pihapiirissä. Vanhan väentuvan vieressä oli lampaiden ja kanojen suoja, jonka yhteydessä oli kellari.
Pihapiirin pohjoispäässä oli myös jäähuone, jossa kesäaikaan säilytettiin muhien alla talvella nostettuja jäitä. Hövelön pihalla kasvoi iso haapa, mutta se hakattiin Kaarlon isännyyden aikana ja sitten pihassa ei enää ollut puita eikä pensaita.
Oskari Lönnbohm muisteli myöhemmin, että Antti Lönnbohm laajensi Hövelön tilaa ostamalla Immolan maita 25 hehtaaria ja Mattilan maita 1/8 manttaalia. Hän raivautti pelloksi maat Löttöön päin, isolle portille, Ahoseen ja Moilasenniemeen päin riihen taa Pappilan ja Mattilan sarkoihin saakka.
Samalla hän rakensi tilaan kuuluvia rakennuksia. 1870-luvulla päärakennukseen tehtiin huomattavat korjaukset. Laajentuminen ja remontit merkitsivät myös velkaantumista. Eino Leinon syntymän aikoihin Hövelön ruokakuntaan kuului yli kaksikymmentä suuta, joista oman talon väkeä 12 henkeä, jonka lisäksi vielä Täti-Olga ja Eugen-serkku. Renkejä oli pari. Piikoja pidettiin neljäkin, mutta Isä-Antin mielestä Emilia parhaimmillaan vastasi kahta kolmea sadan markan piikaa ainakin Emilian jalan kopinasta päätellen. Parhaimmillaan karjaa oli 15-20 päätä. Ajan kuluessa maanmittarin kiinteä palkka vaihteli, mutta Artturi muisteli sen myöhemmin 191 markan suuruiseksi.
Alapihaan rannan suuntaisesti rakennettiin vuonna 1880 toinen navetta. Järven puolelle tuli korkea kivijalka. Kahden navetan väliin jäi karjakeittiö. Lehmät käyskentelivät lannan päällä. Vuoroin navetat tyhjennettiin ja karja siirrettiin kuivan suomuran päälle tyhjään navettaan. Kuivikkeena käytettiin sahapurua, jota tuotiin proomulla Kajaanin sahalta. Navetan läheisyydessä oli talli ja heinäsuoja. Talosta lähtevä tie kirkolle päin oli rakennettu jo 1860-luvulla, jolloin tietä tekemässä oli Antin nuorempi veli Kalle Mustonen, joka poltteli tien pohjasta nousevat kannot ja pehmitti polttelemalla myös isot kivet pehmeämmäksi ja pois raivattavaksi. Tien varteen oli istutettu myöhemmin kahtapuolta koivukuja.
Talon huonekalut oli tehty jo 1860-luvun alussa. Oskari muisti, että Liperistä tai Tohmajärveltä oli talossa pitkään puuseppä Carlstedt, jolla isä teetti taloon silppurin ja mankelin. Saliin isä rakennutti samaisella puusepällä sohvan, isän, äidin ja lasten sängyt sekä tuoleja. Huonekaluissa oli puusepänleikkauksia yläosassa.
Hövelön viljelystilan laajentaminen ja viljelysten hyvä hoito, jokavuotinen tervanmyynti ja Antin revisiotulot mahdollistivat perheen elannon ja lasten koulunkäynnin. Oli vuosia, jolloin perheestä viisikin sisarusta saattoi olla opiskelemassa vieraalla paikkakunnalla. Heidän koulunkäyntinsä maksoi noin 3000 markkaa vuodessa. Yli kaksikymmentä vuotta Hövelön perheessä elettiin kaksoistaloutta, sillä aina oli joku lapsista opintiellä toisella paikkakunnalla.
Kuvat Hövelöstä (julkisivukuva+kuva sisäisestä huonejaosta): Parhaina aikoinaan Hövelön päärakennus oli komea säätyläistalo Hövelönlahden rannalla. Mallipiirroskuva talosta ja talon sisäisestä huonejaosta. Kuvat: Osmo Korhonen.
Viisi päivää Einon syntymän jälkeen kuusitoista vuotta Einoa vanhempi, maanmittaustehtäviin pohjoiseen isänsä kanssa matkustava Kaarlo-veli kirjoitti matkalta kirjeen (11.7.1878) perheen vanhimmalle veljelle Oskarille Hövelöön. Siinä kirjeessä hän pohti perheen kodin säilymistä Lönnbohmien omistuksessa:
”– Kumpa vielä voisimme pitää syntymäpaikkamme, tuon armaan Hövelön töllin loitolla velkamiesten käsistä. Perhanan Pärki (=Hövelön velkamies C. G. Bergh, Kajaanin rikkain ja ainoa tukkukauppias), jos rupeat kiskomaan sitä käsistämme! En eläissäni enkä vielä sittenkään antaisi anteeksi hänelle sitä nylkyrin tekoa, waan heittäytyisin ainaiseksi vihamieheksensä. Ihmisyyskin se vaatii osansa. Meillä on edessä nelisen ankaran kovaa vuotta, jos ne kestämme kunnialla niin kyllä toinnumme. Sitten saisi kovaa kärsinyt isämmekin hiukan ehkä levähtää elämänsä iltamalla. Suuri olisi Kaikkivaltiaan armo, jos silloin vielä kaikki eläisimme, onnellisina lannistumattomilla toiveilla selvemmäs olleet tulevaisuudesta. Kassi ja Viktor olisivat myös silloin toivon mukaan vapaina ylioppilaina.” Kirje kertoi, että isän lisäksi perheen vanhimmat veljekset olivat hyvin tietoisia Hövelön taloudellisesta tilanteesta. He tunnistivat velkojan taholta tulevan uhan. 1880-luvun alkupuolella Hövelö uhkasi joutua vasaran alle.
Kotini
Kuuset ne kotini ikkunan alla
tuiskeessa tuulien taipuvat vain,
siellä mun taattoni on kotosalla,
pystyssä päänsä hän kantavia ain.
Lainehet mun kotolahdella vainen
rakkaita rantoja suutelevat,
siell´ emon huolia kantelevaisen
poskia kyynelet uurtelevat.
Pohjolan kotkat ne kannella taivaan
kaartavat ilmoa uljahasti;
siellä mun verevät veikkoni raivaa
korpea kolkkoa reippahasti.
Pulmoset talvella hangella lentää,
allit ne jäillä jo leikkiä lyö,
puhtaampi mun oma siskoni sentään,
hempeä, hertas kuin Pohjolan yö.
Kuumasti polttavi aurinko armas
kesällä poskia heimoni tään,
kuumempi näljän kyynele karvas
talvella keskellä hyytävän jään.
Eino Leino 1892
Vaikka Hövelö varmasti merkitsi perheen eri aikoihin syntyneille lapsille erilaisia asioita, lapsuuskodin arvon merkitys säilyi yhtenäisenä. Arvostus äitiä ja isää kohtaan, lapsuusajan merkityskokemukset ja lapsuuskodin muisto kultasivat kaikkien lapsuusajan myöhemmin hyvätahtoisen positiiviseksi.
Kesäisin Hövelössä riitti vilskettä, sillä 1880-luvulla perheen lapset toivat mukanaan perheeseen opiskelupaikoistaan kesävieraita. Äiti ja isä suhtautuivat kesävieraisiin suopeasti.
Einon runoista kaikuu lapsuudenkodin onnellisuus. Monissa runoissaan hän palaa äitiinsä, lapsuudenkodin maisemiin ja lapsuuden aiheuttamiin tuntemuksiin. Sisarusparvi antoi runsaasti sosiaalisia virikkeitä.
Vaikka kodissa voi kasvaa tasapainoisesti, alkoi Einolla jo lapsuudessa kalvaa kaksi pelkoa: ensimmäinen oli tietoisuus kodin velkaisuudesta ja sitä myötä pelko, ettei hänellä olisi mahdollisuutta käydä koulua. Vanhempien horjuva terveys sai nuoren pojan ymmärtämään elämän rajallisuuden. Pelkona oli, etteivät vanhemmat olisi tukemassa hänen lapsuustietään ja opintojaan. Isän kuolema toi sen kaksitoistavuotiaalle pojalle hyvin näkyväksi.
Isän sairastaminen muutti myöhäisellä iällä hänen käyttäytymistään. Oli ehkä parempi, että Eino sai opiskella kotinsa ulkopuolella. Kaarlo koki 1888 perheen tilanteen haastavana: ”Sitten keväämpänä koetan hakea paikkaa muualla enkä rupea enää millään mahdilla täällä nyrvöttämään tässä surkeuden pesässä. Isän kärttyistä luontoa en enää pikkuistakaan siedä enkä hänen apulaiseksensa rupea, muuten kuin, asumalla jossakin muualla täältä. Olen tullut huomaamaan että isä ei ainoastaan ole kovin kärttyinen, kuten luullut olen, mutta myöskin sisällisesti hän luullee että hänen lapsensa ovat ainoastaan synnytetyt elämään hänen tähtensä, joka nykyiseltä kannalta katsoen on aivan narrimaista.”
Einolle, kuten muillekin, lapsuudenkoti oli rakas. Rakkaus syntyi kotiin liittyvistä muistoista, jotka olivat ihmisiä, tapahtumia, paikkoja ja kokemuksia. Lapsuuskasvun aikana niihin syntyi voimakas kokemuksellinen tunnesuhde. Eino oli vuosina 1885-1890 poissa kotikunnailta jo kolme talvea, hänestä tuntui, että hän joutui jättämään kotinsa. Ouluun siirtyessään hän heitti jo hyvästejä lapsuudenkodilleen, vaikka palasikin sinne moneksi kesäksi:
Hyvästi, kotini
Mä noilla, mäillä kunnailla
ain` ennen lasna leikin…
Jo aatteet aikaan armaimpaan
tuo seutu varkain veikin.
Kiveltä nousin viimeisen
ma katseen seutuun luoden,
kun kuulin äänen povestain
näin soivan, julki tuoden.
Mä noilla, mäillä kunnailla
ain` ennen lasna leikin…
Jo aatteet aikaan armaimpaan
tuo seutu varkain veikin.
Kiveltä nousin viimeisen
ma katseen seutuun luoden,
kun kuulin äänen povestain
näin soivan, julki tuoden.
”Äl´ sitä surros ollenkaan,
jos kotoasi lähdet:
on sielläkin päälläs sun
tää sama taivas, tähdet!
Ja isänmaata polkea
saat sielläkin kuin täällä,
sä maata lempimällä!”
Paltamo Eino Leino 16.8.1890
Päärakennuksen pohjoispäästä lahosi ensin äidin huone, sitten ruokasali ja keittiö. Ne kaikki purettiin. Jälkipolvet halusivat 1950- ja 1960-luvuilla säilyttää Eino Leinon syntymäkodin. Monenlaisia aloitteita ja pyrkimyksiä tehtiin, mutta ne raukesivat tyhjiin. Tuolloin Hövelön vanha rakennus oli jo tynkä, jonka pohjoispäästä oli purettu osa pois. Rakennus lahosi. Tuolloin suojelupyrkimyksissä ei otettu huomioon Tuhkasten asuttamaa ”poikien taloa”, joka oli maineikkaiden poikien todellinen asuintalo ja joka vieläkin hirsitalona seisoo Hövelön pihassa. Toisena todisteena vanhan Hövelön ajoista on tallella väentupa, jonka suojissa Eino kuuli lapsena paltaniemeläiset kummitustarinat. Nämä säilyneet rakennukset ovat saaneet unohtua, painua muistoihin. Kenelläkään ei näytä tässä maassa olevan velvollisuuksia säilyttää yksittäisiä kulttuurikohteita todisteeksi tuleville sukupolville.
Koska perheenjäsenet Hövelöstä olivat runsaasti kirjeenvaihdossa keskenään, Hövelöön kasautui suuri kirjekokoelma, jota ei enää ole olemassa. Jälkipolville on säilynyt lähinnä Oskarin ja Artturin kirjekokoelmat. Lehtori Aino Mustosen mukaan emäntä Maija Halonen, joka oli Hövelössä apulaisena ja lastenhoitajana, hävitti Hövelöön jääneen kirjekokoelman. Hän oli sitä mieltä, että Hövelön kirjeet eivät kuuluneet sivullisille.
Kirjasta: Esko Piippo: Keinu, keinu Eino Leino – lapsuus- ja nuoruustarinat, Edico 2010
