Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Jos 16-vuotiaana Eino Leino näki ihmisen, joka ”sopeutui” olosuhteisiin:

Enoni oli tullivirkamies, vanha kunnianarvoinen, harmaahapsinen vanhus nimeltä Grönvik. Alkuaan ei hänen nimensä aivan niinkään ollut, olipahan aivan yksinkertaisesti Matti Lahtinen. Isä oli nähkääs pelkkä talonpoika Ojalan kylästä. Mutta kun siihen aikaan oli vielä ruotsi muodissa, niin täytyi Lahtisen Matinkin mukautua aikansa mukaan. Kielen oppi hän koulussa, mielen, niin ruotsin mielen seurapiiriltään ja ei muuta kuin ruotsalainen oli valmis, luulette kaiketi. Ehei, -ei sitä niin vain mennä. Jos te nyt esimerkiksi näkisitte vastaanne tulevan jonkun Matti Lahtisen kotitupakkia polttaen, niin ette uskoisi ruotsalaiseksi. Mutta kun näkee Matti Grönvikin polttamassa paperirosseja, niin jo se alkaa vähän niin kuin ruotsille tuntua. Grönvikinä kulki hän näin opin portaat, nousi hiljaa, mutta varmasti ja sai paikan tullikamarissa. Tilasi Helsingt. Dagl., kirjoitti kirjanpitoonsa ruotsiksi ja eli kaikin puolin niin kuin kruunun gentlemannin tulee.

Tuli sitten toiset ajat. Se aika, jolloin vasta runoilijain mukaan päivä koitti ja päivän muassa uusi aika. Yli Suomen – elikkä Grönvikin Finland`in yli – tuntui uusia tuulahduksia. Mutta eipä Grönvik ollutkaan sellainen, joka kaiken maailman tuulista olisi huolinut. Vyötti kupeensa, sonnusti itsensä ja sitten sai tuulla niin paljon kuin tahtoi. Vihdoin kaikui torven ääni ukkosen jyrinällä halki koko Suomen, se oli Snellmanin herätyshuuto. Sitä kaikui joka kangas, joka vaara sitä raikui, sitä kertoivat salolla huojuvat hongat ja kukkapäät kuuset. Silloin heräsi Grönvikikin huudahtaen: myös mä oon suomalainen! Heittäytyi hän ajan hurjimpaan virtaan. Hän rupesi tutkimaan uudestaan Suomen kieltä. Grönvikistä tehtiin Kivilahti ja fennomani oli valmis. Kirjanpito muuttui myöskin suomalaiseksi. Kaikissa kokouksissa nähtiin ensimmäisenä partasuu mies, Kivilahti, posket punaisena puhuvan. Hän oli oikein niitä K. P. T. miehiä. Mutta huudettuaan äänensä sorroksiin, rupesi hän miettimään mitä tuo kaikki oikein auttoi. Ei mitään. Oikein häntä alkoi hävettämään tuo entinen intonsa. Kaikkia nyt, kun hänkin tässä, iso mies, rupesi lapsehtimaan, ja yhä enemmän häntä hävetti. Tuttavilleen selitti hän, että huutaminen on varsin epäterveellistä, heikkorintaisille varsinkin, ryvittämään rupeaa. Näin Kivilahti vanhentui ja viisastui. Tilasi Uuden Suomen, äänesti aina suomenmielisten eduksi vaaleissa, mutta ei huutanut enää koskaan. Antaa nuorempien!

Taas vieri vuosia. Taas tuntui tuulahduksia, tuntui idästä, tuntui lännestä ja vähin kaikista ilmansuunista. Ne kertoivat kosmologisuudesta, yhdestä ihmiskunnasta ja yhdenmukaisuudesta, johon eri kansat hukkuvat. Kaikkia sitä saapi vanhoilla päivillään kuullakin, tuumi Kivilahti, katsohan ruojaa, mitä kuvittelee. Kun nähtiin, ettei Kivilahti siitä ollut millänsäkään, sydäntyivät tuulet yhä enemmän. Itä lietsoi, kaakko lietsoi, pohjoinen kovin porotti, ne kertoivat idän kulttuurista ja voimasta, mahtavampain orjista ja tulevaisuudesta. Ei Kivilahtea sellaisilla keinoilla saatu taipumaan. Käänsi selkänsä, sylkäisi pitkän syljen suupielestään ja sanoi, että tuulkoon, jos lystää. Ja tuulikin sitä niin turkasen lailla. Mutta myrskytuulet olivat nyt muuttuneet lämpimiksi itätuuliksi, ne kertoivat ystävyydestä, tullimuutoksista, jauhokuleista j.e.p. Ei hullunpaa, tuumi Kivilahti, kuunnelkaapas mitä se hylky puhuu. Käänsi sitten toisen korvansa tuuleen päin. Yhä vienompi leyhkä kertoi ystävyydestä, lähimmäisen rakkaudesta, nälänhädästä ja torppareista. Silloin Kivilahden sydän mustui. Olisihan synti evätä tarjottua apua ja ryöstää leipä kärsivän suusta. Hän rupesi nyt opettelemaan venäjän kieltä, – mieltä oppi hän kyllä tilattuaan pari venäläistä sanomalehteä. Nyt hän sitä jo suunnilleen osaa, kirjoittaa kirjanpitonsa suomeksi ja venäjäksi ja käyttää ruplia kirjemaksuina ynnä muissa ammattitoimissaan. Nimeänsä ei hän vielä ole muuttanut, mutta hän miettii parasta aikaa muuttaisiko sen Kamenskiksi vai Kamenskoff`iksi. Eilen tuli hän vastaan kadulla, tarjosi tulta piippuuni (sivumennen mainitsen, että hän käyttää ”pitshki fabriki urauda” hyväksi tunnettuja tuotteita) ja tuumi, että kyllä hän kuitenkin taitaa muuttaa sen Kamenskiksi, sillä hänen uuden prinsipaalinsa nimi oli myöskin joku –nskij.

Kamenskij tulee kohoamaan vielä korkealle tässä maailmassa, paljon korkeammalle kuin mitä Lahtinen Grönvik tahi Kivilahti pääsi. Viime kuussa sai hän jo Stanislaikan ja siitä riemastui niin, että pani heti tullikamarin seinälle kolmikielisen kyltin. Ylihuomenna sanoi hän panevansa paperinsa sisälle erästä tullipäällikön paikkaa varten. Luultavasti hän saakin paikan, – hän näet panee mukaan todistuksen venäjän kielen taidostaan.

Vasaman juhlalehti
toukokuuta 1894

Tänä vuonna 2014 tulee kuluneeksi 150 vuotta pellervolaisen osuustoimintaliikkeen ”isäksi” kutsutun Hannes Gebhardin syntymästä. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa perheen elinaikaa kului Kajaanissa noin 20 vuotta. Siksi Kajaania voi nimittää Hannes Gebhardin kotikaupungiksi. Kajaanissa hän  myös tapasi tulevan elämänkumppaninsa. Hannes Gebhard kirjoitti myös kotikaupunkinsa historiasta.

Hannes Gebhard syntyi Kemijärvellä 8. huhtikuuta 1864. Hanneksen isä Ferdinand oli valtion uskollinen metsänhoitaja, joka sai Kajaanista metsänhoitajan viran 1870, jolloin perhe muutti Kemijärveltä Kajaaniin. Perheen äiti Laura Gebhard oli ”hyvä, herkkä ja vakavasti uskonnollinen ihminen”. Perheessä oli Hanneksen lisäksi sisaruksia.

Kajaanin muutettaessa Hannes oli kuusivuotias. Kemijärveltä tultiin hevosella Vaalaan, josta Hannes pääsi höyryveneellä Kajaaniin. Tietojen mukaan perhe muutti kaupungille kansakouluksi lahjoitettuun taloon, jota ei vielä käytetty kouluna. Myöhemmin perhe osti talon kauppatorin laidalta Kauppakadulta. Kun sijainnista johtuen talosta puuttuivat maaseutumaiset edellytykset, katsottiin kesäasunto maalta. Perheen isä oli tottunut aikaisemmassa asuinpaikassa kaikkiin maataloustöihin. Perheen kesäasunnoksi löytyi Aurala, johon perheen isä lienee vuokrannut lisämaata kaupungilta. Aurala sijaitsi luonnonkauniilla paikalla, jossa lähellä oli Tukkilaisten lauluissa ylistämä Likolampi.  Päärakennus oli tilava, jonka salissa oli piano, jonka sävelten tahdissa saattoi Hanneskin pyörähtää. Tilalla pidettiin viittä lehmää ja yhtä hevosta, jolla Hannes kasvettuaan nuorukaiseksi saattoi hakea postia kaupungista. Pikkupojasta saakka Hannes joutui kuitenkin olemaan kesätilan maataloustöissä. Hannes viihtyi Auralassa ja laittoi paikkoja kuntoon. Hanneksen Aina-sisar muisteli: ”raikasta juomavettä saimme lähteestä, joka sijaitsi koivumetsässä, jonka Hannes raivasi puistoksi ja laittoi sinne istumapaikkoja, jonne vieraat vietiin kahvipannun kanssa.” Hanneksella oli jo nuorena viljelyintoa niinpä hän Auralassa raivasi ja muokkasi pelloksi pientä sarkaa. Viljelyinnostukseen kuului heinänteko koti- ja ulkoniityillä ja elonkorjuu. Puutarhainnostus kuitenkin katosi lapsena rikkaruohojen kitkemiseen. Nuorukaisena Hannes mielellään hoiteli talon asioita, kävi ratsain kaupungissa, haki polttopuita kaupungin metsäalueelta ja huolehti kesäpaikan asioista. Auralasta kehkeytyi Hannekselle mieluisin paikka maailmassa. Historiatiedosta päätelleen Gebhardit olivat kesäihmisiä, talveksi vetäydyttiin kaupunkiin ja virkatöihin.

Kuva

Juhlat Auralassa 1892. Kuva: Eino Leino –seuran arkisto

Perheen isä Ferdinand Gebhard oli kaupungin keskeisiä luottamushenkilöitä. Hän toimi kaupunginvaltuuston ja rahatoimikamarin puheenjohtajana ja köyhäinhoitolautakunnassa. Perheen tuttavia olivat Renforsit, metsänhoitaja Wulffin perhe ja ennen kaikkea puutavaraliikemies Edvin Riekin perhe. Aikalaiset kertoivat Gebhardin perheen eläneen hieman eristettynä. Tämä saattoi osittain johtua siitä, että perheen puhekielenä käytettiin ruotsia ja toisaalta kajaanilaisetkaan epäluuloineen eivät olleet helposti lähestyttäviä. Hannes vastaa v. 1885 Volter Högmanille (Rihtniemelle), joka moittii eristäytymisestä: ”Ettenkö minä en koettaisi lähestyä kajaanilaisia? Minä olen yrittänyt monella eri tavalla ja tullut löytämään monta hauskaa ja oikeatuumaista. Ukko Wahlgren ja koko Renforsin perhe ovat parhaita kajaanilaisia, heidän luonaan käyn hyvin usein muka asiallakin väliin. Kun Renforsin kanssa hommaamme yhtä ja toista yhteiskunnan ja isänmaamme parhaaksi ja nyt olen saanut koko perheen seurustelemaan kotini kanssa, vaikka sitä ei ole tapahtunut 3 vuoteen ennen.”

Kajaanin säätyläiset lähettivät lapsena kouluun joko Kuopioon tai yleensä Ouluun. Hannes aloitti koulunkäyntinsä 10-vuotiaana 1874 Oulun ruotsalaisessa lyseossa. Koulukaverikseen hän sai sittemmin Kajaanin seminaarin rehtorin Volter Rihtaniemen ja Hövelön tulevan omistajan, maanmittarin ja Eino Leinon veljen Kaarlo Lönnbohmin. Läheisyys Paltaniemen Lönnbohmin perheeseen, toi Hanneksen ystävyyteen erityisesti kaksi vuotta Hannesta myöhemmin syntyneen Kasimir Leinon, Eino Leinon runoilijaveljen. Kun Hannes valmistui ylioppilaaksi 1882 samalta luokalta valmistui Volterin ja Kaarlon lisäksi myös kirjailija Teuvo Pakkala.

Kuva

Kasimir Leino oli Hanneksen läheinen ystävä. Kuva: Eino Leino –seuran kuva-arkisto.

Opiskeluaikana kesät kuluivat Kajaanissa, talvet Oulussa. Kesäaikaiseen toimintaan kuuluivat nuorison yhteiset kokoontumiset, jota varten Gebhardienkin koti Auralassa saattoi avautua. Elin Berg (myöh. Melart), joka oli rikkaan tukkukauppiaan C. G. Berghin tytär, muisteli: ” Kaksi kertaa kävin Auralassa. Toisen kerran eräs maisteri oli Oulusta meillä vieraana ja silloin oli meitäkin Kajaanin nuorisoa sinne kutsuttu. Paljon leikittiin piirileikkiä ja leskistä ja volangirenkaita nakattiin.” Vuonna 1882 Hannes kirjoitti Volter Rihtniemelle:” Kajaanin tytöt skoolaavat (=hakkailevat) oikein, että olen pääsemättömissä. Hommaavat pikku pirakoita (=kestejä) ja käyvät useimmin täällä (=Auralassa) kuin muina kesinä.” Hanneksen huomion kohteena ystäväpiirissä oli Elin Bergh, joka myöhemmin kertoi pelänneensä, että Hannes kosisi häntä. Elinin sisko Jenny Bergh oli kehottanut Hannesta kosimaan Eliniä. Koska tyttö ei osoittanut kiintymystä Hannesta kohtaan, tuntemukset jäivät ilmaisematta.

Kuva

Elin Bergh oli Hanneksen sydänystävä. Kuva: Eino Leino –seuran kuva-arkisto

Sattuma kuitenkin kuljetti Kajaaniin tyttösen, josta myöhemmin tuli Hanneksen puoliso. Kesällä 1887 Hedvig Silén ja serkkunsa maantiedon opettaja Helena Hult olivat päättäneet tehdä Sisä-Suomen retken. Kesäkuun puolenvälin jälkeen he saapuivat erämaataipaleelta, jossa olivat tavanneet mm. Herman Renforsin ja syöneet omeletissa hänen hummeriaan, Kajaaniin. Jostakin syystä he olivat tultuaan tutustuneet Hannes Gebhardiin. Niinpä Hedvig merkitsi päiväkirjaansa: ”Talon nuori poika, nuori, reilu ja sympaattinen ylioppilas tarjoutui tulemaan Lenin ja minun mukaan sille retkelle Sotkamoon, jota olimme jo paljon aikaisemmin suunnitelleet.” Retki tehtiin ja päiväkirjan mukaan laivamatkalla ”Hannes ja minä juttelimme keskenämme niitä ja näitä”. Laivamatkan päätteeksi nautittiin vielä päivällinen, jota neitokaiset kiittelivät kiitoskirjeessään. Myöhemmin Helsingissä (1889), kun Hedvigin piti suorittaa suomen kielen tentti ylioppilastutkintoon liittyen, hän sai opettajakseen Hannes Gebhardin. Ahkera suomen kielen opiskelu johti kihlaukseen ja elinikäiseen avioliittoon v. 1991, jolloin Hannes oli ollut perustamassa kustannusosakeyhtiö Otavaa, jonka ensimmäisenä toimitusjohtajana hän työskenteli pari vuotta. Yhteiselämä johti aktiiviseen yhteiskunnalliseen toimintaan. Molemmat, niin Hannes kuin Hedvig, valittiin ensimmäiseen vaaleilla valittuun eduskuntaan.

Kuva

Hedvig ja Hannes Gebhard nuorena avioparina v. 1891 häämatkalla Kööpenhaminassa. Kuva: Hannes Gebhardin elämänkerta.

Hannes Gebhardin nuoruus sattui aikaan, jolloin käytiin kuohuvaa yhteiskunnallista murrosta. Hanneksen koti oli ruotsivoittoinen ja vanhasuomalaisuuteen taipuvainen. Hanneksen lähipiirissä elivät voimakkaina jo suomalaisuusaatteet. Hanneksen tunnustuksen mukaan ensimmäiset kansallistunnon herätteet hänelle antoi Oskar Anders (Antti) Mustonen (1856-1927) , Eino Leinon vanhin veli, joka seurasi valppaasti aikaansa. Voimakkaita suomenmielisiä aatteellisia vaikutteita Hannekselle Kajaanin vuosina antoivat myöskin Volter Rihtniemi, Kasimir Leino, Kaiku-lehden toimittaja maisteri Kivekäs sekä Hanneksen suomen kielen ja uskonnon opettaja Oulussa toiminut Mauno Rosendal, joka oli Bobrikovin aikana ensimmäisiä maasta karkotettuja. Hannes oli hyvä ystävä kirjailija Kasimir Leinon kanssa ja auttoi taloudellisesti Kasimiria hänen tehdessään ulkomaanmatkoja. Suurempi Kasimirin rahoittaja oli kuitenkin Hanneksen täti Frida. Hannes Gebhard väitteli tohtoriksi v. 1889 jolloin ilmestyi hänen väitöskirjansa Savonlinnan läänin oloista vuoteen 1571. Sitä ennen hän kuitenkin ehti kirjoittaa kaksi historiantutkimusta: Kuvaelmia Kajaanin kaupungista v. 1885 ja Kajaanin linna, joka ilmestyi v. 1887.

Esko Piippo

Uusi Paltaniemi -kirja

Vanha Paltaniemi -kirja ilmestyy

Julkaisen joulukuussa 2012 toimittamani kirjan Vanha Paltaniemi, joka pohjautuu Hannes Mikkosen muistitietoon ja teksteihin. Kirjaa saa ainakin Eino Leino -talolta ja paikallisista kirjakaupoista.

Kirjoittaessani kirjaa ”Keinu, keinu Eino Leino, lapsuus- ja nuoruustarinat” (Edico 2010) törmäsin Eino Leinon lapsuusympäristöä tutkiessani Hannes Mikkosen (1890-1980) lukuisiin sanomalehtikirjoituksiin, joissa hän muisteli Eino Leinon lapsuusaikaista Paltaniemeä, sen taloja, tapoja, ihmisiä ja sen aikaista elämää. Aarre M. Peltosen kirjassa ”Eino Leino aikalaisten silmin, lähikuvia, muistelmia, haastatteluja” Hannes Mikkonen on muistellut Eino Leinon synnyinkotia Hövelöä ympäristöineen.

Hannes Mikkonen syntyi suutariperheeseen Paltaniemellä. Isä oli Antti Mikkonen (1860-1927). Hanneksen mukaan Planmanien suku Paltaniemellä sammui hänen äitiinsä, koska Hilma Kustaava (1861-1946) oli omaa  sukuaan Planman. Mikkoset muuttivat Paltaniemeltä Kajaaniin v. 1911. Poika oli silloin 21-vuotias, mutta hän muisti paljon ja tarkasti Paltaniemeen liittyviä ihmisiä ja asioita. Hanneksen tunteneet aikalaiset muistavat hänet hämmästyttävän muistirikkaana miehenä, joka saattoi muistaa tarkasti lapsuutensa yksityiskohtia. Näin on täytynyt olla, sillä tuskin Hannes Mikkosella on ollut kirjallista aineistoa Paltaniemen mökkiläisistä ja lukuisista muista ihmisistä, joista hänen teksteissään puhutaan. Mutta ihmisen muisti on tarinoiden tekstisisällöissä tarkkuudestaankin huolimatta inhimillinen: muistelutiedossa saattaa olla yksityiskohtia, joissa olisi korjattavaa, kun asiaa verrataan historiallisiin dokumentteihin. Siksi kehotankin lukijaa tarkkaavaisuuteen, jos hänellä on yksityiskohtaisempaa tietoa asioista, joita Hannes Mikkonen muistelee. Kun kysymyksessä on muistelutietoa, en kirjan toimittajana ole ryhtynyt tekstin uudelleenmuokkaukseen, vaan kunnioitan Hannes Mikkosen tietämystä ja tapaa muistella lapsuusympäristöään.

Hannes Mikkonen kirjoitti muisteluksensa pääasiassa Kainuun Sanomiin 1950-1970-luvuilla. Kun tekstit ilmestyivät parinkymmenen vuoden aikana, muistelutiedoissa on tarinoiden sisällyksissä päällekkäisyyttä. Koska päällekkäisyyksien poistaminen olisi häirinnyt tekstin tarinoiden luettavuutta, en ole tekstien karsimiseen ryhtynyt.

Hannes Mikkonen teki pääasiallisen elämäntyönsä terveystarkastajana Kajaanin kaupungissa vuosina 1939-1958. Sitä ennen hän toimi suutarina.  Vuosien 1926-1953 aikana hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä Kajaanin kaupungissa ollen mm. kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen jäsen. Luottamustehtävät viittaavat hänen yhteiskunnalliseen kiinnostukseensa. Hän oli myös Kainuun Osuusliikkeen perustajajäsen. Elävä kiinnostus historiaa kohtaan johdatti hänet keräämään myös esineistöä Kainuun museolle.

Hannes Mikkonen on kirjoittan ut mm. seuraavista aiheista:

Muistelmia nimismies J. V. Cajanerista

Muistelmia Paltamon kunnankirjuri Gabrien Karjalaisesta, Valttarista

Muistelmia Paltaniemellä asuneesta Olli Seppäsestä

Rättärin Jussi

Eräs paltaniemeläinen

Muistelmia merikapteeni Thumbergistä

Muistelmia Paltaniemellä asuneista Planmaneista

Muistelmia Paltaniemeltä ja pastori Vilanderista

Muistelmia Paltaniemen Antti Huuskosta

Muistelmia Hemmilästä ja Hemmilän Marista

Muistelmia Lanterin talosta Paltaniemellä

Muistelmia Paltaniemellä olleesta Rättärin talosta

Muistelmia Paltaniemen Hövelöstä

Muistelmia Paltaniemen Immolasta

Muistelmia Paltaniemen ja Kajaanin maantien varrelta

Muistelmia Paltaniemen kansankoulusta ja ympäristöstä 50 vuoden takaa

Muistelmia Paltaniemen Rimpilän talosta

Muistelmia Paltaniemen viimeisistä savupirteistä

Muistelmia Törmän torpasta

Paltaniemen Kemilä

Paltaniemen Sutela Cajanerien aikana

Paltaniemen taloja ja niiden omistajia 50 vuoden takaa

Paltaniemen vanhoja huoneita ja taloja

Törölän talo Paltaniemellä

Vielä muistelmia Paltaniemen Hövelöstä

Kun järistys tuhosi Paltaniemellä kirkon

Virkamiehet muuttivat likaisesta Kajaanista

Joulusta Paltaniemellä viime vuosisadan lopulla

Juhannus Paltaniemellä vuosisatamme alussa

Kekrin viettoa Kainuussa viime vuosisadalla

Muistelmia Paltaniemellä käytetystä ruotsin kielestä

Muistelmia Paltaniemen kirkkomatkoista

Paltaniemen kirkkotarhan unohdetut vanhat haudat

Muistelmia Paltaniemeltä 50 vuoden takaa 1

Muistelmia Paltaniemeltä 50 vuoden takaa 2

Muistoja Paltaniemeltä 50 vuoden takaa

Paltaniemellä asuneita kiertokoulun opettajia

Muistelmia kansakouluajoiltani

Muistelmia Paltaniemen kansankoulusta ja ympäristöstä 50 vuoden takaa

Muistelmia Paltaniemen oppilaiden asunto-oloista

Paltaniemeläisiä kansanparantajia 50 vuoden takaa

Paltaniemeläisiä vehnäpullan leipojia

Vanhan kansan kahvinkeittoa

Paltaniemeläisten elinkeinoelämää 50 vuoden takaa

Paltaniemen meijeriyhtymä

Paltaniemeläisten huvittelutapoja 50 vuoden takaa

Paltaniemeläisten urheiluelämää viime vuosisadalla

Yhdistystoiminnan vilkasta aikaa

Paltaniemen kauppiaita 50 vuoden takaa

Paltaniemen työväen elämää viime vuosisadan lopussa

Nälkäisten huoltoa Paltamossa hallavuosina

Puolen vuosisadan takaisia muistoja Oulujärveltä

Puolen vuosisadan takaista lastenhoitoa

Tulipaloja Paltaniemellä 50 vuoden takaa

Uskonnollista elämää Paltaniemellä 50 vuoden takaa

Paltaniemen käsityöläisiä 50 vuoden takaa

Vanha suutari muistelee

Postin kuljettajia Paltaniemelle viime vuosisadalla

Vanhoja muistoja Paltaniemeltä

Kummitustaruja Paltaniemeltä

Viime vuosisadalla kerrottuja kummitusjuttuja

Eino Leinon ensimmäinen runo

Epäilevä

Ainiaan lempeni

olet omaava

sä täytät syömmeni,

neito ihana.

En tiedä, saanenko

lempeäsi sun,

vai yksipuolinenko

lemp´ on raukan mun.

Epäilevä

Ensimmäisenä kouluvuotenaan Kajaanin alkeiskoulussa Eino ihastui apteekkari Gustav Granbergin tyttäreen Linneaan, joka oli Einoa vanhempi tyttökoululainen. Ihastus inspiroi joululomalla Einon kirjoittamaan runon, jota hän myöhemmin nimitti ensimmäiseksi runokokeeksi. Elämäni Kuvakirjassa Eino nimittää Linneaa Violaksi.

Olen valmistelemassa Eino Leinon Varhaisrunojen kokoelmaa, joka pitää sisällään enimmät Einon runot (noin 137 runoa) ennen ensimmäistä runokokoelmaa Maaliskuun lauluja 1896. Kokoelmaan tulee kullekin runolle tarpeellinen viitetieto, jolla voi olla apua runon merkityksen ymmärtämisessä.



Hövelön talolla oli perinteitä. Vuosina 1835-1836  Elias Lönnrot oli paikan omistajana viimeistellyt Hövelössä Vanhan Kalevalan käsikirjoituksen lehtiä. Kalevalasta oli nouseva koko Suomen kansan henkisen perinnön tuntemus. Elias Lönnrot oli ollut Hövelön torppari. Lääkäriltä torppa siirtyi papille. Paltamon seurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti Carl Aejmelaeus (1796-1870) sijoitti Paltaniemen pappilaan leskitohtorinnan ja sisariaan Hövelöön. Yksi sisaruksista, Maria Lovisa meni naimisiin apteekkari C.F. Thauvónin kanssa. Heidän pojastaan Emil Thauvónista tuli kirkkoherra Viitasaarenkin pappilaan. Hänen tyttärensä Aino Thauvón-Suits toimi Eino Leinon vuokraemäntänä 1921-22.

 

Lönnbohmien tarina Hövelössä alkoi vuoden 1858 kesäisestä päivästä, jolloin Kajaaniin aiemmin muuttaneet Emilia ja Antti Lönnbohm soutivat Kajaanista veneellä 7-8 kilometrin vesimatkan Hövelönlahden Huotarin satamaan jatkaakseen siitä jalkaisin Paltaniemen kirkkoon. Epäilemättä Antti Lönnbohmilla oli kauneudelle silmää, sillä nähdessään kesäisen lahden rannalla Hövelön torpan, hän lausahti: ”Tuossa se on meidän tuleva kotimme!” Torppa sijaitsi Immolan talon maalla.  Kodinetsijälle sattui kaksi onnenpotkua: kirkkoherra Aejmelaeus siirtyi seuraavana vuonna Pyhäjoelle sisarineen,  ja Antti Lönnbohm sai nimityksen Oulun läänin varamaanmittariksi, joka merkitsi vuositulojen parantumista. Pienen Hövelön torpan hallintaoikeuden Lönnbohm sai 170 ruplalla. Vasta myöhemmin siitä tuli oma tila. Kajaanissa Lönnbohmien perhe asui Keppi-Tuovisen ja sitten Aate Pikkaraisen  sahan yläpuolella.  Kolmen Kajaanissa asutun vuoden jälkeen tulvakeväällä 1859 Lönnbohmit muuttivat Hövelöön. Viljelymaat olivat veden peitossa ja torppaankin oli mentävä lankkuja pitkin. Torppaa ympäröi niemessä isoja mäntyjä, koivuja, haapoja ja tuomia. Paikka oli kaunis. Vanhemmat saattoivat kylvää pari kappaa perunoita, joista syksyllä sai ravinnonlisää jo nelihenkiseksi kasvaneelle perheelle.  Syksyllä 1860 perhe muuttui viisihenkiseksi Hildan synnyttyä. Todellisuudessa perheeseen kuului väkeä enemmänkin, kun huonekuntaan laskettiin piiat ja mittariapulainen. Perheeseen tuli asumaan myös Emilian sisar Hilda Kyrenius, joka kohta kuitenkin avioitui Suomussalmelle. Vähän myöhemmin perheeseen tuli Olga Kyrenius, äidin sisko hänkin. Olga Kyrenius toi mukanaan vielä Eugen Kyreniuksen.

 

Antti Lönnbohm ei halunnut olla torppari eikä se sopinut kunnialliselle virkamiehelle. Torpasta ryhdyttiin rakentamaan taloa. Asuinrakennuksesta kehkeytyi seitsenhuoneinen pitkä ja matala talo, jossa oli kaksi lämmintä eteistä. Antti antoi selityksensä: ”Köyhän talo jää aina yhtä hirsikertaa liian matalaksi.” Taloon tehtiin kaksi katollista avoseinäistä verantaa. Päärakennus oli erotettu muista rakennuksista aidalla. Eino syntyi rakennuksen eteläpään, isän huoneeseen, mutta puretun äidin huoneen paikalle myöhemmin pystytettiin Eino Leinon seuran toimesta syntymän muistokivi. Talo oli aluksi keltaiseksi maalattu. Talon ja järven väliin syntyi alapiha, johon perustettiin perheen kukoistava puutarha. Puutarhaa pidettiin yhtä kauniina kuin saman kylän Sutelan talossa. Alapihaan lahdenpohjaan päin nousivat navetat, tallit, halko- ja vaunu- sekä rekivajat. Talon etupuolelle muodostui yläpiha, joka rajautui pohjoispuolelta asuinrakennuksen suuntaiseen pitkään aittarakennukseen, joka oli punaiseksi maalattu. Yläpihan pohjoispäähän rakennettiin väentupa ja eteläpäähän ns. uusi puoli eli Hövelön veljesten talo seitsemälle veljekselle. Päärakennusta vastapäätä pihan toisella puolella sijaitsi vilja-, vaate- ja ruoka-aitat. Asuinrakennuksen eteläpään kohdalle Antti rakensi uimahuoneen, jonka läheisyydessä rannan tuntumassa oli talon sauna. Talon riihi sijaitsi talon pihapiiristä lounaaseen eli Mattilanniemeen päin. Sininen silta istuinpenkkeineen, laivalaituri, jonka viereen myös veneet vedettiin teloille, sijaitsi talosta lahden pohjukkaan päin päärakennuksen ja navetan välissä.

 

Kuva-aukeama:  Kaavamainen piirros Hövelön rakennuksien sijainnista Hövelön pihapiirissä. Piirros: Osmo Korhonen.

 

Pihapiiriin oli jäänyt ”pirtti”, jota pidettiin erillisenä palvelusväen asuntona. Se oli tehty laudoista ja seinissä oli muhatäyte. Näihin muhiin pääsi kipinä kytemään. Palovaarallisuuden ja lahouden vuoksi pirtti purettiin. Pihaan rakennettiin myöhemmin väentupa, jotka vielä tänäänkin on Hövelön pihapiirissä. Vanhan väentuvan vieressä oli lampaiden ja kanojen suoja, jonka yhteydessä oli kellari.

 

Pihapiirin pohjoispäässä oli myös jäähuone, jossa kesäaikaan säilytettiin muhien alla talvella nostettuja jäitä. Hövelön pihalla kasvoi iso haapa, mutta se hakattiin Kaarlon isännyyden aikana ja sitten pihassa ei enää ollut puita eikä pensaita.

 

Oskari Lönnbohm muisteli myöhemmin, että Antti Lönnbohm laajensi Hövelön tilaa ostamalla Immolan maita 25 hehtaaria ja Mattilan maita 1/8 manttaalia. Hän raivautti pelloksi maat Löttöön päin, isolle portille, Ahoseen ja Moilasenniemeen päin riihen taa Pappilan ja Mattilan sarkoihin saakka.

 

Samalla hän rakensi tilaan kuuluvia rakennuksia. 1870-luvulla päärakennukseen tehtiin huomattavat korjaukset. Laajentuminen ja remontit merkitsivät myös velkaantumista. Eino Leinon syntymän aikoihin Hövelön ruokakuntaan kuului yli kaksikymmentä suuta, joista oman talon väkeä 12 henkeä, jonka lisäksi vielä Täti-Olga ja Eugen-serkku. Renkejä oli pari. Piikoja pidettiin neljäkin, mutta Isä-Antin mielestä Emilia parhaimmillaan vastasi kahta kolmea sadan markan piikaa ainakin Emilian jalan kopinasta päätellen. Parhaimmillaan karjaa oli 15-20 päätä. Ajan kuluessa maanmittarin kiinteä palkka vaihteli, mutta Artturi muisteli sen myöhemmin 191 markan suuruiseksi.

 

Alapihaan rannan suuntaisesti rakennettiin vuonna 1880 toinen navetta. Järven puolelle tuli korkea kivijalka. Kahden navetan väliin jäi karjakeittiö. Lehmät käyskentelivät lannan päällä. Vuoroin navetat tyhjennettiin ja karja siirrettiin kuivan suomuran päälle tyhjään navettaan. Kuivikkeena käytettiin sahapurua, jota tuotiin proomulla Kajaanin sahalta. Navetan läheisyydessä oli talli ja heinäsuoja. Talosta lähtevä tie kirkolle päin oli rakennettu jo 1860-luvulla, jolloin tietä tekemässä oli Antin nuorempi veli Kalle Mustonen, joka poltteli tien pohjasta nousevat kannot ja pehmitti polttelemalla myös isot kivet pehmeämmäksi ja pois raivattavaksi. Tien varteen oli istutettu myöhemmin kahtapuolta koivukuja.

 

Talon huonekalut oli tehty jo 1860-luvun alussa. Oskari muisti, että Liperistä tai Tohmajärveltä oli talossa pitkään puuseppä Carlstedt, jolla isä teetti taloon silppurin ja mankelin. Saliin isä rakennutti samaisella puusepällä sohvan, isän, äidin ja lasten sängyt sekä tuoleja. Huonekaluissa oli puusepänleikkauksia yläosassa.

 

Hövelön viljelystilan laajentaminen ja viljelysten hyvä hoito, jokavuotinen tervanmyynti ja Antin revisiotulot mahdollistivat perheen elannon ja lasten koulunkäynnin. Oli vuosia, jolloin perheestä viisikin sisarusta saattoi olla opiskelemassa vieraalla paikkakunnalla. Heidän koulunkäyntinsä maksoi noin 3000 markkaa vuodessa. Yli kaksikymmentä vuotta Hövelön perheessä elettiin kaksoistaloutta, sillä aina oli joku lapsista opintiellä toisella paikkakunnalla.

 

Kuvat Hövelöstä (julkisivukuva+kuva sisäisestä huonejaosta): Parhaina aikoinaan Hövelön päärakennus oli komea säätyläistalo Hövelönlahden rannalla. Mallipiirroskuva talosta ja talon sisäisestä huonejaosta. Kuvat: Osmo Korhonen.

 

Viisi päivää Einon syntymän jälkeen kuusitoista vuotta Einoa vanhempi, maanmittaustehtäviin pohjoiseen isänsä kanssa matkustava Kaarlo-veli kirjoitti matkalta kirjeen (11.7.1878) perheen vanhimmalle veljelle Oskarille Hövelöön. Siinä kirjeessä hän pohti perheen kodin säilymistä Lönnbohmien omistuksessa:

”– Kumpa vielä voisimme pitää syntymäpaikkamme, tuon armaan Hövelön töllin loitolla velkamiesten käsistä. Perhanan Pärki (=Hövelön velkamies C. G. Bergh, Kajaanin rikkain ja ainoa tukkukauppias), jos rupeat kiskomaan sitä käsistämme! En eläissäni enkä vielä sittenkään antaisi anteeksi hänelle sitä nylkyrin tekoa, waan heittäytyisin ainaiseksi vihamieheksensä. Ihmisyyskin se vaatii osansa. Meillä on edessä nelisen ankaran kovaa vuotta, jos ne kestämme kunnialla niin kyllä toinnumme. Sitten saisi kovaa kärsinyt isämmekin hiukan ehkä levähtää elämänsä iltamalla.  Suuri olisi Kaikkivaltiaan armo, jos silloin vielä kaikki eläisimme, onnellisina lannistumattomilla toiveilla selvemmäs olleet tulevaisuudesta. Kassi ja Viktor olisivat myös silloin toivon mukaan vapaina ylioppilaina.” Kirje kertoi, että isän lisäksi perheen vanhimmat veljekset olivat hyvin tietoisia Hövelön taloudellisesta tilanteesta. He tunnistivat velkojan taholta tulevan uhan. 1880-luvun alkupuolella Hövelö uhkasi joutua vasaran alle.

 

Kotini

Kuuset ne kotini ikkunan alla

tuiskeessa tuulien taipuvat vain,

siellä mun taattoni on kotosalla,

pystyssä päänsä hän kantavia ain.

Lainehet mun kotolahdella vainen

rakkaita rantoja suutelevat,

siell´ emon huolia kantelevaisen

poskia kyynelet uurtelevat.

Pohjolan kotkat ne kannella taivaan

kaartavat ilmoa uljahasti;

siellä mun verevät veikkoni raivaa

korpea kolkkoa reippahasti.

Pulmoset talvella hangella lentää,

allit ne jäillä jo leikkiä lyö,

puhtaampi mun oma siskoni sentään,

hempeä, hertas kuin Pohjolan yö.

Kuumasti polttavi aurinko armas

kesällä poskia heimoni tään,

kuumempi näljän kyynele karvas

talvella keskellä hyytävän jään.

Eino Leino 1892

 

Vaikka Hövelö varmasti merkitsi perheen eri aikoihin syntyneille lapsille erilaisia asioita, lapsuuskodin arvon merkitys säilyi yhtenäisenä. Arvostus äitiä ja isää kohtaan, lapsuusajan merkityskokemukset ja lapsuuskodin muisto kultasivat kaikkien lapsuusajan myöhemmin hyvätahtoisen positiiviseksi.

 

Kesäisin Hövelössä riitti vilskettä, sillä 1880-luvulla perheen lapset toivat mukanaan perheeseen opiskelupaikoistaan kesävieraita. Äiti ja isä suhtautuivat kesävieraisiin suopeasti.

 

Einon runoista kaikuu lapsuudenkodin onnellisuus. Monissa runoissaan hän palaa äitiinsä, lapsuudenkodin maisemiin ja lapsuuden aiheuttamiin tuntemuksiin. Sisarusparvi antoi runsaasti sosiaalisia virikkeitä.

 

Vaikka kodissa voi kasvaa tasapainoisesti, alkoi Einolla jo lapsuudessa kalvaa kaksi pelkoa: ensimmäinen oli tietoisuus kodin velkaisuudesta ja sitä myötä pelko, ettei hänellä olisi mahdollisuutta käydä koulua. Vanhempien horjuva terveys sai nuoren pojan ymmärtämään elämän rajallisuuden. Pelkona oli, etteivät vanhemmat olisi tukemassa hänen lapsuustietään ja opintojaan. Isän kuolema toi sen kaksitoistavuotiaalle pojalle hyvin näkyväksi.

 

Isän sairastaminen muutti myöhäisellä iällä hänen käyttäytymistään. Oli ehkä parempi, että Eino sai opiskella kotinsa ulkopuolella. Kaarlo koki 1888 perheen tilanteen haastavana: ”Sitten keväämpänä koetan hakea paikkaa muualla enkä rupea enää millään mahdilla täällä nyrvöttämään tässä surkeuden pesässä. Isän kärttyistä luontoa en enää pikkuistakaan siedä enkä hänen apulaiseksensa rupea, muuten kuin, asumalla jossakin muualla täältä. Olen tullut huomaamaan että isä ei ainoastaan ole kovin kärttyinen, kuten luullut olen, mutta myöskin sisällisesti hän luullee että hänen lapsensa ovat ainoastaan  synnytetyt elämään hänen tähtensä, joka nykyiseltä kannalta katsoen on aivan narrimaista.”

 

Einolle, kuten muillekin, lapsuudenkoti oli rakas. Rakkaus syntyi kotiin liittyvistä muistoista, jotka olivat ihmisiä, tapahtumia, paikkoja ja kokemuksia. Lapsuuskasvun aikana niihin syntyi voimakas kokemuksellinen tunnesuhde. Eino oli vuosina 1885-1890 poissa kotikunnailta jo kolme talvea, hänestä tuntui, että hän joutui jättämään kotinsa. Ouluun siirtyessään hän heitti jo hyvästejä lapsuudenkodilleen, vaikka palasikin sinne moneksi kesäksi:

 

Hyvästi, kotini

 

Mä noilla, mäillä kunnailla

ain` ennen lasna leikin…

Jo aatteet aikaan armaimpaan

tuo seutu varkain veikin.

Kiveltä nousin viimeisen

ma katseen seutuun luoden,

kun kuulin äänen povestain

näin soivan, julki tuoden.

 

Mä noilla, mäillä kunnailla

ain` ennen lasna leikin…

Jo aatteet aikaan armaimpaan

tuo seutu varkain veikin.

Kiveltä nousin viimeisen

ma katseen seutuun luoden,

kun kuulin äänen povestain

näin soivan, julki tuoden.

 

”Äl´ sitä surros ollenkaan,

jos kotoasi lähdet:

on sielläkin päälläs sun

tää sama taivas, tähdet!

Ja isänmaata polkea

saat sielläkin kuin täällä,

sä maata lempimällä!”

Paltamo Eino Leino 16.8.1890

Päärakennuksen pohjoispäästä lahosi ensin äidin huone, sitten ruokasali ja keittiö. Ne kaikki purettiin. Jälkipolvet halusivat 1950- ja 1960-luvuilla säilyttää Eino Leinon syntymäkodin. Monenlaisia aloitteita ja pyrkimyksiä tehtiin, mutta ne raukesivat tyhjiin. Tuolloin Hövelön vanha rakennus oli jo tynkä, jonka pohjoispäästä oli purettu osa pois. Rakennus lahosi. Tuolloin suojelupyrkimyksissä ei otettu huomioon Tuhkasten asuttamaa ”poikien taloa”, joka oli maineikkaiden poikien todellinen asuintalo ja joka vieläkin hirsitalona seisoo Hövelön pihassa. Toisena todisteena vanhan Hövelön ajoista on tallella väentupa, jonka suojissa Eino kuuli lapsena paltaniemeläiset kummitustarinat. Nämä säilyneet rakennukset ovat saaneet unohtua, painua muistoihin. Kenelläkään ei näytä tässä maassa olevan velvollisuuksia säilyttää yksittäisiä kulttuurikohteita todisteeksi tuleville sukupolville.

 

Koska perheenjäsenet Hövelöstä olivat runsaasti kirjeenvaihdossa keskenään, Hövelöön kasautui suuri kirjekokoelma, jota ei enää ole olemassa. Jälkipolville on säilynyt lähinnä Oskarin ja Artturin kirjekokoelmat. Lehtori Aino Mustosen mukaan emäntä Maija Halonen, joka oli Hövelössä apulaisena ja lastenhoitajana, hävitti Hövelöön jääneen kirjekokoelman. Hän oli sitä mieltä, että Hövelön kirjeet eivät kuuluneet sivullisille.

Kirjasta: Esko Piippo: Keinu, keinu Eino Leino – lapsuus- ja nuoruustarinat, Edico 2010

Hitaasti hiihtäminen on kunnottoman kumppani eli kuinka aloitat hiihtämisen:

1) Älä kuvittele olevasi Aino-Kaisa Saarinen tai Juha Mieto parhaina päivinään.

2) Tunnustele hengitystä, jos se tuntuu peräsuolessa asti, voit lähteä ladulle.

3) Käytä sauvoja, että pysyt pystyssä. Suksia voit siirrellä sen verran kun jalkoväli antaa myötä.

4) Seuraa ohihiihtäjiä vain katseella. Lannista kilpailuvietti.

5) Jos laskun jälkeen ilmavirtaus hiihtäessä tuntuu kasvoilla, jarruta ettet hengästy.

6) Ihaile hiljaisia metsän puita, eivät ne kärsi, ne lepäävät.

7) Tarkkaile lumessa eläinten jälkiä. Älä kuitenkaan ryntäile jänisten perään.

8) Jos sukset alkavat viedä, ala katsella puiden latvoja – niilläkään ei ole mitään kiirettä.

9) Iloitse, sillä olet vielä ladulla, aikaa on kulunut, eikä maalista ole vielä tietoakaan.

10) Kun tulet perille, huomaa, että olet rasituksesta virkistynyt ja selässäsi on hien tuntu.

Laatinut Esko Piippo 8.1.2011/ Saa lainata.

Ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan julmuus oli asettanut Leinon ihmisuskoisen elämänkatsomuksen sellaiseen koettelemukseen, että piti kehitellä uusia tapoja rakentaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Eräs käytännöllinen näköala oli ihmisten rajoja ylittävä tutustuminen toisiinsa.

Pro Humanitate

Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,

ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,

kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,

kaatuminen sekä murtuvien metsien pauhu.

Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.

Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaan!

Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,

toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.

Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.

Sääliä ei, vain valkeutta ihmisen työssä!

Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein;

rautio, raataminen on uhrisi ylpein!

Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,

ikuisempaa ei, ei ihaninpaa.

Järkeä itseltäs, elämält´ älä vaadi!

Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi.

Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.

Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,

vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:

”Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!”

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ja Venäjän vallankumouksen tuoksinassa Helsinkiin ilmestyi kirjava joukko ulkomaalaisia ihmisiä, erityisesti venäläisiä emigrantteja ja taiteilijoita.  Joukossa oli kunniallisia pakolaisia, mutta myös onnenonkijoita sekä kauniita, houkuttelevia naisia.

Eino Leinokin tutustui venäläisiin taiteilijoihin, kuten Repiniin, Kupriniin ja Leviniin. Kirjailijoiden liepeillä liikkui vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten virolaissyntyinen kirjailija Aleksander Sipelgas, jolla Pro Humanitaten aikoihin oli valmistumassa käsikirjoitus kirjaan Punainen nauru. Sipelgas alkoi käydä Eino Leinon luona matkustajakoti Solidarissa, koska Leino antoi hänelle ohjausta kirjan koostamisessa. Ystävystymisen myötä Leino alkoi tehdä vastavierailuja Sipelgasille, jolla oli Pohjois-Esplanaadilla matkustajakodissa ukrainalaisen naisen kanssa itämaisesti sisustettuna kaksi huonetta. Leino alkoi viihtyä Sipelgasin vieraana. Myöhemmin Leino kertoi ystävälleen Ossi Sténille vierailuista. Eräänä iltana, kun soitettiin balalaikkaa ja laulettiin surumielisiä aron lauluja, Leino vaipui slaavilaiseen tunnelmaan. Istuttiin tyynyillä. Leinoa vastapäätä istui kuvankaunis, viehko venakko. Huoneistossa oli käytössä sähkökeitin, ja äkkiä emännän puuhaillessa sulake paloi ja valot sammuivat. Pimeässä runoilija horjahti polvilleen ja tunsi äkkiä olevansa kiihkeässä suutelossa venakon kanssa. Kun isäntä oli vaihtanut uuden sulakkeen, valot rävähtivät loistoonsa, ja silloin runoilijan sylipaikka paljastui. Se herätti vain hilpeyttä seurueessa. Sibelgasin luona Leino myös tutustui muutamiin herroihin – Sireliukseen, Stackelbergiin ja von Johanssoniin. Seurueessa käytiin myös keskusteluja kansainvälisen klubin perustamisesta. Leino ei tuntenut näiden herrojen taustoja eikä pyrkimyksiä. Herrat kuitenkin aikoivat rahoittaa kansainvälisen klubin perustamista.

Bronda – kahvila ja ravintola oli 1920- ja 1930–luvuilla taiteilijoiden suosima paikka, joka oli saanut nimensä siitä, että leipurimestari Karl Magnus Brondin oli perustanut talon ensimmäiseen kerrokseen höyryleipomon ja toiseen kahvion. Brondin oli kuollut 1919. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Brondalla alkoi kuljeskella monenkirjavaa kansainvälistä joukkoa, sillä paikkaan tilattiin runsaasti kansainvälisiä sanomalehtiä, joita voi lueskella tuntikausia. Brondan ilmapiirissä saivat alkunsa myös Pro Humanitate –klubin syntysanat, sillä asiakkaat olivat tyytymättömiä siihen, että Bronda suljettiin illalla liian aikaisin ja että siellä ei nautittu alkoholia. Niinpä jotkut brondistit sopivat Naëma ja Anna Hammarénin kanssa, että tyytymättömät saisivat kokoontua iltaisin klo 18-24 neitien omistamassa kahvila-ravintolassa Espilässä.

Näin kahta kautta tunnettiin viehtymystä uuteen kansainväliseen ympäristöön. Perustettiin Pro Humanitate –klubi.

Eino Leino oli keskeinen henkilö, kun klubi perustettiin. Se rekisteröityi vuonna 1920. Jäsenet antoivat klubille nimityksen ”Hummis” eli Humala-aate. Klubi perustettiin syksyllä ja säännöt painettiin Sanassa joulukuussa 1920 itsenäisyyspäivän päiväyksellä.  Kerrotaan, että klubin perustaminen oli täysin Leinon idea. Hänen ajatuksenaan oli koota yhteen kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat, kuvanveistäjät ja kaikki muutkin taiteen tekijät ja ystävät maailmankulttuurin hengessä. Niinpä säännöissä todettiin kerhon tarkoitusperistä: ”Kirjallis-taiteellisen kerhon Pro Humanitate tarkoitus on kirjallisten, taiteellisten ja soitannollisten voimain yhteen liittäminen maailmankulttuurin pohjalla, etupäässä hyväntekeväisiä tarkoitusperiä varten:” Kerhon jäseneksi liittyikin eri alojen boheemitaiteilijoita. Mukaan tultiin suositusten kautta. Kerhon kuvataiteilijat saattoivat suorittaa kerhon jäsenmaksunsa luovuttamalla kerholle jonkin pienen taideteoksen. Taideteoksia olikin kerhon seinillä, sillä muutamat taiteilijat säilyttivät teoksiaan kerhon huoneistossa. Huomattavin taideteos lienee ollut Magnus Enckellin akvarelli. Kerhon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin emingranttikenraali Sirelius, joka osasi ruotsia, muttei suomea. Eino Leino toimi itseoikeutetusti klubin kunniapuheenjohtajana. Aluksi klubin johtokuntaan valittiin Leinon lisäksi ulkomaalaiset henkilöt, joihin Leino oli tutustunut klubin perustamispuuhissa.  Johtokuntaa kuitenkin jouduttiin korjaamaan valitsemalla nimellisiksi johtokunnan jäseniksi suomalaisia taiteilijoita. Klubin virkailijoina toimivat johtokunnan jäsenet.     Puheenjohtajan ja Leinon lisäksi klubin johtokuntaan kuuluivat samalla kertaa Harry Röneholm, Jalmari Ruokokoski, Mikko Hovi, Wäinö Aaltonen, Ilmari Soikkanen ja klubimestari von Johansson (annettu nimi), joka toimi vahtimestarina. Johanssonista käytettiin myös nimitystä Pilsudski, koska hän puhui ihailevasti puolalaisesta diktaattorista, marsalkka Pilsudskista.  Klubin innokkaimpiin puuhamiehiin kuului myös kirjailija Aleksander Sipelgas. Koristetaiteilija Yrjö Lehtiö toimi suulaana klubimestarina. Kerhon perimmäisenä tarkoituksena oli koota varoja apurahoiksi varattomille taiteilijoille.

Klubi sijaitsi vanhassa puutalossa Etelä-Esplanadinkatu 14:ssä sijainneen kahvila Espilän huoneistossa, ylemmässä kerroksessa, jonne johtivat ”Jakobin unen kaltaiset puurappuset”. Kahvilan omistivat neidit Anni (myöhemmin rva Nordling) ja Naëma Hammaren. Kerhon tiloina oli päivisin pari sivuhuonetta ja iltaisin koko kahvila, jolloin kahvila oli yleisöltä suljettu. Klubin sivuhuoneisiin hankittiin raskaat ikkunaverhot ja klubityyliset huonekalut.

Leinoa kutsuttiin klubissa ”Setä-Leinoksi”. Hän kelpasi sedäksi kenelle hyvänsä. Leinon humaanisuus, ystävyys ja toveruus oli lämmintä ja välitöntä. Hän suhtautui kaikkiin samalla tavalla. Kerholla pelattiin varsinkin alkuaikoina ahkerasti shakkia.  Niin Leinokin harrasti kerhotiloissa runsaasti shakkipeliä samalla kun seurusteli ystävien kanssa. Leinon suurimpiin nautintoihin kuului matin tekeminen vastapelaajasta. Silloin hän käytti viimeisessä siirrossa sinappitölkkiä.

Antoisimpia iltoja klubilla olivat toistuvat kerhoillat, joita pidettiin aluksi joka viikko lauantaisin. Iltojen suosiota osoitti, että illan kuluessa syntyi ulko-ovelle sisäänpääsyä odottelevien jono.  Ohjelmaa oli klubiin saatavissa ilmaiseksi koti- ja ulkomaalaisilta taiteilijoilta. Ison salin perältä löytyi koroke ja piano. Joskus klubissa oli orkesterikin.  Oli lausuntaa, soittoesityksiä, yksinlaulua ja soolotansseja. Usein esiintyi laulaja Gustav Nieminen. Usein lauloi myös laulaja ja tunnettu musiikkipedagogi Väinö Lehtinen, joka oli kuuluisa ankaruudestaan ja raittiudestaan. Kerhossa hän oli välitön ilman alkoholiakin. Myös Martti ja Aapo Similä ja Martti Nisonen esiintyivät. Lausuntaa joskus esitti Helinä Svensson-Timari. Hän lausui Leinoa. Myös Elli Tompuri nousi lavalle. Kansainvälisiä taiteilijoitakin saattoi esiintyä. Usein Eino Leino istui jossakin sivupöydässä ja pelasi shakkia. Pienessä kabinettihuoneessa saatettiin käydä innostuneen kiivaita väittelyjä. Alvar Aaltokin saattoi lausua nuorekkaita käsityksiään. Häntä kuunneltiin ja hänen käsityksistään väiteltiinkin. Vitsit, sukkeluudet ja lennokkaat pistopuheet kuuluivat keskustelujen ilmapiiriin.

Aapo Similä esiintyi kerhossa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kertaa ennen Similää lavalle nousi Pietarista Helsinkiin paennut emigrantti, entinen keisarillisen Marinskioopperan barytonitähti Lopuhin. Hän lauloi aarian venäjäksi ja sai ansaitsemansa aplodit.  Leino varoitteli Similää esiintymästä maailmantähden jälkeen, mutta kerhomestari von Johansson (kutsumanimi) kuulutti Similän lavalle. Toista esiintymistä varten Similä valmisteli bassolaulaja Gustav Niemisen kanssa Wennerbergin dueton.

Joka lauantai ohjelmallisten iltamien myöhäishetkenä asteli korokkeelle kerhon kunniapuheenjohtaja Eino Leino. Epäilemättä kerhon kohokohdiksi muodostuivat hänen räiskyvät, improvisoidut puheensa. Niistä säihkyi Eino Leinon hengen monisärmäisyys. Puheet säkenöivät kevään kukintaa niin luonnossa kuin kansassa, kesäisen luonnon hehkeyttä, kulttuurin uutta nousua, hedelmöitymistä ja sen runsasta satoa. Uuden Sammon luontia, vapautumista Idän sorrosta ja uskoa tulevaisuuteen Leinon puheet manasivat. Ne olivat mielikuvituksen värittämiä, kuvarikkaita, välittömiä puheita, joiden sisältö pyörähteli asiasta toiseen, mutta niitä ohjasi aina sisäinen punainen lanka.

Puhuessaan Leino seisoi ja nojasi edessään olevaan pöytään hiukan etukumarassa. Tai jos hän istui, hänen oikea jalkansa potki tahtia kuin metronomi. Leinolla oli rytmitajua, vaikkei hänellä lauluääntä ollutkaan.

Leino saattoi myös lausua runojaan. Hän lausui tavallisella, miellyttävällä puheäänellä, muttei osannut lausujien tavoin värittää sanojaan. Näistä lausuntahetkistä saattoi muodostua melodraamoja, sillä etevä virolainen sellisti Kalle Bechbolm, joka siihen aikaan oleskeli Suomessa, säesti tai myötäili improvisoidulla soitollaan Leinon lausuntaa. Niin lausuja ja soittaja innoittivat toisiaan. Ohjelmalliset kerhoillat päättyivät tanssiin.

Taiteilijat saattoivat tehdä töitään klubin huoneistossa. Torsten Tisell ja Grigor Auer tekivät vesiväritöitään. Klubilla saattoi myös kirjoittaa, varsinkin Leino, jolla runotuotokset syntyivät nopeasti. Seuraavan runon Leino kirjoitti klubilla maaliskuussa 1921:

Kaksi naista

Yks haipuelee

yhä kohti onnensa saarta,

yks taipuelee

päin taivahan korkean kaarta.

Käsivarret on kauniit kummallai –

mut konsa ne rukoukseen yhtyy,

elon valheeks muuttuvi rukous kai,

ja ne elämän riemuhun ryhtyy.

E. L-o

Kuvanveistäjä Alpo Sailo muisteli myöhemmin istumista Pro Humanitatessa. Eino Leinoa vastaan tuli kadulla Alpo Sailo, Lauri Hannikainen ja Jussi Mäntynen. Leino vaati ystäviään Pro Humanitatehen päivälliselle ja vastaantulijat ymmärsivät, että Leino tarjoaisi. Seurue istui pitkään. Iltapäivä meni. Lopulta seurue huomasi, ettei kellään ollut rahaa! Seurue jatkoi istumista ja Leino poistui jonnekin. Joku seurueesta tuumasi: ”Oli sentään sikamaista, että Leino johdatti meidät tähän pinteeseen.” Jonkin ajan päästä Eino Leino tuli. Hänellä oli rahaa. Kävi ilmi, että Leino oli istunut WC:ssä, kirjoittanut runoja ilmaiselle paperille. Hän oli soittanut Helsingin Sanomiin ja poika oli tullut hakemaan runot ja maksamaan ne. Niin seurue pystyi jatkamaan vielä istuntoa.

Kerran kuvanveistäjä Väinö Aaltonen pistäytyi Pro Humanitate-klubiin ja tapasi Eino Leinon ja Larin-Kyöstin kinaamassa keskenään, kun Lari yritti ärsyttää tahallaan Leinoa. Menossa oli taas kerran sanailu siitä, että Leino oli opettanut Larin runoilemaan ja Lari Einon juomaan viinaa. Siihen aikaan Väinö Aaltonen teki kuvaa Larin-Kyöstistä. Niinpä klubista tultiin Aaltosen Iso-Robertinkadun varrella olevaan ateljeehen pientä sanaharkkaa käyden. Porukka tosin oli kasvanut ja keskustelu oli käynyt äänekkääksi, kun mukana oli seurustelujuomaa.  Mukana oli mm. A.Kangasmaa ja Carlstedt. Leino istui ateljeessa tuolille ja pyysi, että Aaltonen poistaisi saviveistoksista peitot, jotta hän voisi katsella taideteoksia. Leino lupasi kirjoittaa niistä. Leino istui ja katseli taideteoksia, heitteli kompiaan Larin-Kyöstille ja kommenttejaan seurueen keskusteluihin. Samalla Leino kirjoitteli havaintojaan taskustaan ottamilleen paperiliuskoille. Jonkin ajan kuluttua Leino näytti Väinö Aaltoselle kirjoitustaan ja pyysi Aaltosta lukemaan sen. Se oli ylistyshymni Väinö Aaltosen taiteesta. Väinö Aaltosen mielestä se oli niin loistavasti kirjoitettu, ettei yksikään Helsingin lehti, ei edes Helsingin Sanomat, julkaissut sitä. Se julkaistiin Karjalan Aamulehdessä.

Rouva Soikkanen muisteli myöhemmin, että Eino Leino tanssi ketterästi polkkaa hänen kanssaan Pro Humanitatessa. Hän puhui kauniisti rakkaudesta, mutta rouva epäili, että Leino ei tiennyt kenelle hän puhui: ”Osaan naisen kantaa käsilläni, mutta en osaa olla naisen lakeija.” Rouvalla Soikkasella oli vuoden ikäinen poika ja hän totesi Leinolle: ”Mikään ei yhdistä miestä ja naista niin kuin lapsi.” Johon Leino totesi: ”Kyllä tiedän paljon suuremman asian: se on vekseli! Kun vekseli lankeaa, Onerva hakee minut vaikka mistä.” Kun Leino vieraili Soikkasten kotona, hän pyysi rouvaa aina keittämään mannapuuroa. Näin siitäkin huolimatta, että rouvalta puuro jäi kokkareiseksi ja pohjaanpalaneeksi. Rouva kysyi Leinolta:

–                                 Miksi tulet aina meille syömään mannapuuroa. Menisit automaattiin, saisit markalla hyvää puuroa!

–                                 Katsos, huomasin niiden kokkareiden olevan pohjaanpalaneita, ne pysyvät vatsassani. Hyvä mannapuuro ei pysy, Leino selitti.

Huhtikuun 9. päivänä 1921 Pro Humanitate –klubissa pidettiin perhejuhla, koska paikka oli huonossa huudossa perheiden keskuudessa. Juhlalla haluttiin vakuuttaa perheenjäsenille klubin kunniallisuutta.

Pro Humanitatessa ohjelmaa suorittivat mm. Tatu Pekkarinen (1892 – 1951) ja Rafu Ramstedt. Kerhon jäsenet saivat tilata ”vahvaa teetä”. Tatu Pekkarinen oli Larin-Kyöstin hyvä ystävä, sillä hän asui Oulunkylässä Larin-Kyöstin huvilan alakerrassa alivuokralaisena Aino-rouvansa kanssa. Tatu Pekkarinen tunnettiin hyvänä esiintyjänä, joka nousi estradille Matti Jurvan (1898 – 1943) ja Aapo Similän säestämänä. Leino piti Tatu Pekkarisen boheemista elämäntyylistä ja laulunteksteistä. Olipa Leino todennut Pekkarisen esiintymisestä: ”Olen kuullut mestaria.” Kerran istuessaan klubilla Tatu Pekkarinen ja Eino Leino suunnittelivat yhteistä esiintymiskiertuetta. Pekkarinen ja Leino olivat vuorotellen esittäneet tulevaa kiertueohjelmaa. Suunnittelu menikin hyvin, mutta esiintyjät löytyivät loppuyöstä nukkumasta saman pöydän alta. Yhteisestä kiertueesta ei tullut mitään. Lehdet olivat jo ennakkomainostaneet kiertuetta: ”Kaunis yhtistelmä” ja ”Vakka kantensa valitsee” tapaisilla otsikoilla. Tatu Pekkarisen pakotti lievä aivoverenvuoto muuttamaan elämäntyyliä, lopettamaan tupakanpolton ja hillitsemään alkoholin käyttöä. Tämän elämänmuutoksen myötä hänestä tuli pakinoitsija, näytelmä- ja romaanikirjailija sekä iskelmänikkari.

Pro Humatate -kerhon tarkoituksena oli menestyä niin hyvin, että sen tuotoista olisi voitu jakaa taiteilijastipendejä ja apurahoja. Se oli päätarkoitus. Jostakin syystä asiat menivät toisin.

Pro Humanitaten lopettajaisjuhla pidettiin Börssi-ravintolan suuressa salissa. Tilapäissoittajista koottu orkesteri soitti alkumusiikin säveltäjä Martti Nisosen johdolla. Musiikin jälkeen lavalle astui Suomen Messujen silloinen johtaja, arkkitehti Harry Röneholm, joka kuulutti klubin puheenjohtajan Eino Leinon saapuneen. Frakkipukuisena Eino Leino tassutteli yleisön eteen. Siinä hän kumarsi ja aloitti ranskaksi puheensa ja siirtyi sitten suomen kieleen. Puheessaan hän kertasi klubin perusajatuksia, humaanisuuden ja hyvän tahdon merkitystä ihmisiä yhdistävänä tekijänä. Ilta jatkui sitten musiikin ja tanssin merkeissä.

Keväällä 1921 kerho kaikessa hiljaisuudessa lopetteli toimintansa. Eino Leino oli sairauden takia joutunut olemaan vuoteessa pari viikkoa ja klubielämästä syrjässä. Sipelgas kävi Leinon juttusilla Solidarissa kertomassa, että kerhossa kaikki oli hyvin. Kun Leino palasi kerholle, hän havaitsi, että kaikki asiat eivät olleet kohdallaan.  Kerhon toiminnassa alkoi ilmetä epäselviä asioita, mm. omistajien taloudellisten etujen itsekästä ajamista, uhkapeliä ja keinottelua. Klubin piiriin ilmestyi tuntemattomia muukalaisia ja näiden mukana ulkomaisia kaunottaria. Brondan taiteilijat vähenivät. Loppujen lopuksi ilmeni, että kerhon toimihenkilöinä olevat ulkomaalaiset kävivät salakauppaa, jossa erilaiset kultakoristeet, jalokivet ja muutkin tavarat vaihtoivat omistajaa. Isännät etsivät uhrilampaita ja kauniit naiset toimivat houkutuksina uusille asiakkaille. Ovella toiminut sisäänpäästäjä valikoi sopivia asiakkaita. Klubista oli tullut jobbarien pesä, jossa osteltiin Venäjältä paenneiden emigranttien arvoesineitä pilkkahintaan.  Leino oli sitonut itsensä vaaralliseen tilanteeseen, josta hänen oli selvittävä ulos. Klubi oli hajotettava, mutta ulkomaalaiset panivat vastaan. Oli uhattava poliisilla. Kun ulkomaalaiset saivat klubista sijoittamansa rahat ulos, he taipuivat klubin lopettamiseen.

Aino Thauvón-Suitsin mukaan Leinokin sekaantui klubin piirissä tapahtuneeseen tavaroiden välitykseen, ei keinottelijana, vaan onnettomana tavaranostajana. Kun hänellä sattui olemaan rahaa, herra von Johansson sai houkuteltua hänet ostamaan tavaroita, joita hän ei tarvinnut, mutta joita ostamalla hän tahtoi  helpottaa tavaroista luopuvan ihmisen elämää. Siksi Leino saattoi olla velkaakin von Johanssonille. Ja viime kädessä Leino saattoi ajatella, että hän oli perustamassa kotia, jota varten hän tarvitsi huonekaluja. Ei hän koskaan enää kotia perustanut.

Kun Leinolle selvisi kerhon ulkomaalaisten toimihenkilöiden toiminta, hän päätti julkisesti irtautua klubista julkaisemalla vastalauseensa: ”En ole enää kansainvälisen kerhon ”Pro Humanitate” puheenjohtaja, en johtokunnan jäsen enkä jäsen. Helsinki, 13. päivänä huhtikuuta 1921. Eino Leino.” Kerhon omistajia pidettiin myös poliittisesti epäluotettavina. Aarre M. Peltonen kertoo, että kerhon lopettamiseen saattoi vaikuttaa myös Eino Leinon leimaaminen kommunistiksi, sillä Varsovassa toiminut samanniminen kerho paljastui vakoilukeskukseksi. Helsingissä tehtiin kerhosta samansuuntaisia johtopäätöksiä. Kalle V. Mustonen, Leinon aikalainen, kertoi 1960-luvulla Aarre M. Peltoselle, että Leino oli kertoillut Mustoselle kerhon loppuaikoina: ”Ne luulevat, kun minä olen poeta, niin minä en ymmärrä mistä oikeastaan oli kysymys.” Tällöin Leino oli epäillyt kerhon kulissien takana toimineen bolsevikkeja, jolloin yhteisestä sopimuksesta Kalle V. Mustonen oli asian tiimoilta yhteydessä Etsivään Keskuspoliisiin. Kerhossa vieraili salaisesti Keskuspoliisin sihteeri Urho Hegelberg (myöh. Raekallio). Kerhon toimintaa tarkkailtiin ja tultiin johtopäätökseen, että kerho oli bolsevikkien peitetoimintaa, johon varat oli tuotu Pietarista. Kerhon kassanhoitaja oli Pietarista. Kun tämä saatiin selville, rahoittajille maksettiin  rahat takaisin ja kerho lopetettiin vaivihkaa. Kalle V. Mustosen mukaan hänen ehdotuksestaan juttua ei päästetty julkisuuteen, sillä miltä olisi kuulostanut, että vapautuneen Suomen sivistyneistö olisi tullut bolsevikkien nenästävetämäksi!

Sipelgas tunnettiin ensin kirjailijana, sitten varkaana ja petkuttajana. Taustaltaan hän väitti olevansa meriupseeri, joka oli palvellut matruusina Venäjän laivastossa.  Kirjailija Aleksander Sipelgasia saatteli pari Helsingin poliisilaitoksen poliisia Tallinnan laivaan. Hän katosi meren taakse.

Kahvilan loppuaikoina kahvila Espilän omistajat möivät kahvilan taidemaalari  Antti Favénin vaimolle, rouva Marie Favén-Antille. Kahvilan uudeksi nimeksi tuli Lucullus. Leino säilytti kanta-asiakkaan ja ystävän etuoikeudet kahvilassa. A. Kangasmaa tosin muisteli myöhemmin: ”Se Favénin akka, entinen laivan bufeska, sittemmin venäläisen everstin huora, everstinna Martinoff, oli mahdoton. Siellä kerhossa Eino Leino kynittiin monta kertaa kokonaan.”

Kansainvälisen Pro Humanitate –kerhon lisäksi  Leinolla oli toinenkin kansainvälisyysprojekti:  Työrauha –lehtihanke. Hän suunnitteli kansainvälisen, rauhanystävällisen ja ihmisrakkautta korostavan sarjajulkaisun perustamista. Ideallaan hän pyrki kokoamaan yhteen maailman parhaita ajattelijoita ja kirjailijoita. Hän ehti koota listaa henkilöistä, joita hän kutsuisi tämän julkaisun toteuttamiseen. Joillekin hän lähetti avustuspyyntöjä. Maksim Gorkille Leino lähetti asiaa koskevan kirjeen 8. päivänä toukokuuta 1923. Kirjeestä käy ilmi Leinon suurisuuntainen idea:

”Suuri opettaja! Pyydän Teitä tällä kertaa kirjoittamaan vain muutamia rivejä loistavalla kynällänne ”Työrauhaa” –kansainvälistä pasifistista  ja humanistista äänenkannattajaa – varten, joka alkaa ilmestyä ensi joulusta ja jonka vastaava toimittaja minä olen. Te ja minä tietenkin tulemme tapaamaan: maailma on niin pieni ja ihmiset ovat niin vähäpätöisiä. Mutta siitä huolimatta heitä on joko rakastettava tai vihattava.

Lehti tulee ilmestymään eri kielillä: suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi, ranskaksi, englanniksi ja muilla kielillä, mikäli onnistuu. Tunnuslauseena on: ”rauhan työ”, mikä tuodaan ilmi niiden henkilöiden yksilöllisen temperamentin välityksellä, jotka kaikesta sielustaan ja sydämestään tekevät työtä. Näkemiin! Teidän vilpitön ystävänne  Eino Leino.”

Leinon jäljellejääneissä papereissa on Työhauha –lehdestä taittoluonnoksia. Hanke oli yltiöpäisen mahdoton, jossa Leinolta varmaankin loppuivat voimat. Mutta oliko hänellä hankkeelle rahoittaja tiedossa?

Mitä Leino tarkoitti Työrauhalla? Ensimmäisen Työrauha –runon Leino kirjoitti Kirjallinen työ -yhdistyksen ohjelmajulistuksen  ja vetoomuksen taakse, joka allekirjoitettiin Helsingissä toukokuun 25. päivänä 1917. Allekirjoittajina olivat perustavassa kokouksessa valittu johtokunta ja perustavat jäsenet: Eino Leino (pj), L. Onerva, Heikki Tandefelt, Iivo Härkönen, Viljo Tarkiainen (varapj), Maria Jotuni, Larin Kyösti, Viljo Kojo, Albert Paavilainen (sihteeri), Joel Lehtonen, Onni Okkonen, A.A. Hellaakoski. Alkuperäinen runo oli seuraava, mutta myöhemmin se sai toisenlaisen muodon (Kirjokeppi 1949, s. 146):

Työrauha

Työrauhaa me tahdomme, vain työrauhaa,

vaikk´ yllämme yö, meri maailman pauhaa,

verivirroista syntynyt synkkien aikain:

ei taukoa nuo avull´ ainehen taikain.

Työrauha, työrauha on työläisten henki!

Sen riistäjä vie meiltä viimehesenki.

Työrauha on raatajan palkoista parhain,

vara vanhuuden, tahto myös tähtien tarhain.

Työrauha on maailman päivä! Sen mahti

on kansain ja yksilön vapauden vahti,

sen yllä ei mitään, sen alla vain aamu,

min säteitä säikkyvi hirmujen haamu.

Eino Leino

Myöhemmin Leinon kansainvälisiä aatteita, hänen kansainvälistä henkistä perintöä toteuttamaan perustettiin Eino Leinon Seuran aloitteesta Lahden Mukkulan kansainvälinen kirjailijakokous.

Artikkeli Esko Piipon kirjasta ”Kirjaton Eino Leino” (Edico 2009)