Kouluiässä Einolla oli kolme mahdollista koulutietä: Paltaniemelle, Ouluun tai Kajaaniin. Vaikka Paltaniemen koulu oli jo toiminut neljä vuotta ja opettajalla oli hyvä maine, ei Einoa pantu kotikylän kouluun. Suurin syy siihen ehkä oli siinä, että ajan tavan mukaan säätyläisten lapset lähetettiin pois kotoa ja ne pantiin kaupunkikouluihin. Eino oli ollut tätinsä koulukodissa Oulussa jo kaksi vuotta. Veljet opiskelivat Oulussa. Siksi oli luonnollista, että täti yritti Einoa kouluun Oulussa. Oulun klassisen lyseon rehtori Dahlströmin tyrmättyä liian nuoren koululaisen – 8 vuotiaan – Einon kouluun pääsemisen, jouduttiin Eino sijoittamaan Kajaanin alkeiskouluun 1.9.1887. Ruotsinkielimieliselle rehtori Dahströmille kävi myöhemmin vuonna 1890 hankalasti, sillä hän joutui vastoin tahtoaan vaihtamaan koulutaloa suomenkielisten lasten hyväksi, jolloin hän erosi virastaan.
Vaikka Eino oli käväissyt usein perheenjäsenten mukana Kajaanissa, hänen elämänpiirinsä laajeni kuitenkin merkittävästi. Toisaalta Einon oli helppo pistäytyä viikonloppuina ja lomilla Kajaanista Paltaniemen kotipiiriin, mikä antoi yhdeksänvuotiaalle turvallisuutta. Kajaania hallitsi kaksi katua ”Yläkatu” (Kauppakatu) ja ”Alakatu” (Brahenkatu). Kajaani oli puutaloista rakentunut kaupunki.
Mielikuva kaupungista
Muistojen kaupungit -kirjoituksessaan Eino muistelee ensimmäisen koulukaupunkinsa mielikuvaa talvisessa pakkasaamun hämärässä, jossa paukkuu tulipalopakkanen, kuuluu heräävän kaupungin äänet ja näkyy alkavan päivän ihmisten verkkaiset toimet. Mutta sitten mielikuviin sekoittuvat voimakkaat tunnemuistot:
”Suuret, punertavat savukiehkurat nousevat jokaisen talon katolta, jokaisen talon takassa räiskyvät kirkkaat koivu- ja kuusipuut, joita ei täällä ääretönten metsämaiden keskellä polteta sylyyksittäin, vaan sylittäin…Kuinka? Mitä? Eikö kuljekin joku niiden päällä, noiden kultaisina kangastelevien savukiehkuroiden, yli tämän heräävän, talvihämäräisen korvenkaupungin, niin kuin ajatus…niin kuin aavistus…niin kuin romantisoiva mielikuva elämästä, jota hän ei ole vielä kokenut, ja onnesta, joka ehkä ei ole koittava hänelle milloinkaan? Eikö vilkahtanutkin siro nilkka tuolta punapilven päältä, piirtynyt hoikka, vielä keskenkasvuinen vartalo kohti taivaan korkeutta, haihtunut kuin haave valkeana kesäyönä, jättänyt jälkeensä vain kipeän tuskan ja kaihomielen, kun saanuttamaton ihanne turhaan itkevään, turhia tavoittelevaan ihmissydämeen?…Paistoi ainakin kaksi tummaa ja tutkivaa silmää sinne, kaartui kauneus kahden pitkän silmäripsen, heijastui kahden punaisen huulen helo niin kuin kahden marjan tunetemattomista mäkirinteistä ja marikoista?…”
Eino sijoittui Raatihuoneen torin kulmaan, keskelle kaupunkia. Eino majoitettiin serkkujen hoiviin. Antti Lönnbohmin nuorin veli, metsänhoitaja Karl Mustonen (1827-1887), joka oli muuttanut Sotkamosta Kajaaniin. Hän oli kuitenkin kuollut ja perheen vanhin tytär, Emmy, oli luvannut pitää huolta nuoremmista siskoistaan, Hildan ja Idan koulutiestä. Nämä tyttäret, Helka ja Ida, olivat Einosta vanhempia, kävivät tyttökoulua ja olivat sangen eläväisiä. Einolle serkuista Ida oli varsin tuttu, sillä olihan Ida ollut usein Hövelössäkin Einon leikkikaverina. Einon hoitaja 28-vuotias Emmy Mustonen (myöh. Piipponen) huolehti nuoremmista sisaruksiaan. Emmy hoiti kauppias Revolta Berghille testamentattua (Revon leski oli Gerghin sisko) C.G.Berghin sivuliikettä, joka oli Kajaanin Raatihuoneentorin koilliskulmassa. Emmy asui kauppahuoneiston yhteydessä olleessa keittiön ja kahden huoneen asunnossa. Eino sai nukkumahuoneeksi takimmaisen kamarin ja joutui asumaan kolmen naispuolisen serkkunsa kanssa. Kiinteistö tuhoutui Osuuskauppa Maakunnan liikerakennuksen tulipalossa vuonna 1955. Markkina-aikaan joulukuussa ja helmikuussa koulu oli kiinni päivästä kahteen, sillä majapaikoissa pidettiin markkinavieraita. Lapsetkin pääsivät vanhempiensa kanssa markkinoille, josta ostettiin taloustavaroita ja joulumarkkinoilla joululahjoja. Vienan Karjalastakin kulkeutui kauppiaita Kajaanin markkinoille. Markkinoilla tavattiin tuttuja, yövyttiin sukulais- tai tuttavaperheissä. Erityisesti talonpojille ja palveluväelle markkinoista tuli merkittävä päivä. Talonpojille vähäisen liikkuvuuden vuoksi, palvelusväelle se luvattiin jo vuosisopimuksessa, joten sitä sopi odottaa.
Siihen aikaan Einon isä ja äiti elivät jo Hövelössä kivuliaasti ja köyhästi, mutta Einon elättämiseksi kuitenkin kaupunkiin tuotiin maitoa, leipää, lihaa, voita ja joskus halkojakin. Päällepantaviksi Eino sai Hövelössä räätälöineen vaatturi Mikkosen tekemät vaatteet ja suutari Mankisen rustailemat kengät.
Einon koulu oli korttelin päässä asunnosta, nykyisen Kauppakadun ja Kirkkokadun kulmauksessa. Koulu oli jo tuolloin sokeaksi käyneen raatimies Berghin ahtaassa ja tunkkaisessa puutalossa, jonka oli suunnitellut Kerimän puukirkonkin suunnitellut arkkitehti A. F. Granstedt. Ensi luokan kolmeatoista poikaa opetettiin kamarissa. Pojilla oli ikää 3-5 vuoteen enemmän kuin Einolla.
Eino oli tuohon aikaan lyhyt, tanakan jäntevä ja ”lystin näköinen”, kuten hän oli itsestään peiliin katsoessaan pienenä tuumannut. Toisaalta hän oli myös iloinen, virkeä ja puhelias koululainen ja omasi hyvän kielenkäytön. Koulunkäynti sujui Einolta helposti ja hyvin. Läksynsä hän teki välitunnilla. Lukutaidonhan Eino oli oppinut jo varhain ja saanut hyvät sivistykselliset lähtökohdat kotiopettajaltaan Olga Kyreniukselta, Leino-veljesten koulutädiltä. Läksyjä enemmän Eino käytti aikaansa kirjojen lukemiseen. Siinä hän oli ahmatti. Hän pyrki lukemaan aina syödessäänkin. Iltaisin hän halusi lukea myöhään, mutta Emmy-serkku pyrki sitä hillitsemään. Niinpä kamarin lamppu sammutettiin ajallaan. Tämä ei kuitenkaan auttanut, sillä Eino tavattiin lukemasta oven raosta tulevan valon kajossa tai aikaisin aamulla toisten vielä nukkuessa. Eino luki tutuksi mm. Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit, Välskärin kertomukset, Blanchen ja Jókain suomennokset. Eino tutustui myös runouteen ja seurasi tarkoin vanhimman veljensä toimittamaa lehteä, Hämeen Sanomia. Koulun kirjastossa oli noihin aikoihin 450 oppilaiden luettavissa olevaa nidettä.
Koulumuistot
Keväällä 1888 Eino oli keskiarvoltaan luokkansa toiseksi paras oppilas. Tiedetään kuitenkin, ettei luokan keskiarvo ollut parempi kuin 6,3.
Opettajista Einolle ei jäänyt mairittelevia muistoja. Muistelmateoksessa Elämäni kuvakirja Leino toteaa: ”Opettajat olivat joko enemmän tai vähemmän haaksirikkoutuneita henkilöitä tai sitten vieraita sille maailmalle, jossa elimme.” Muistelmissaan hän mainitsee opettajistaan rehtori H.A.Ticcanderin (Tikkala), uskontoa opettaneen rovasti Rechardtin sekä kanttori Kalle Kokkosen, laulun ja voimistelun opettajan, jolle Eino antaa armon, koska hän ”tuli lähelle meitä ja jonka me tunsimme vereksi omasta verestämme”. Pari Einon opettajaa tiedetään olleen alkoholisteja. Ensimmäisen laiskanläksynsä Eino sai ”Tikkuselta”, koska ei jaksanut opetella lehtimuotoja. Niinpä luonnon yksityiskohtiin pureutuminen tappoi Einon luonnontieteen opiskelun. Myöhemmin Eino kertoi, että lapsuudesta saakka luonto oli ollut hänelle jotakin muuta: tunnelmia, suurta sopusointua, rauhaa ja mielikuvia, jotka täyttivät mielen uskonnollisella panteistisella hartaudella.
Taivaallinen tuli rinnassa – Viola eli Linnea ihana
Haapavedeltä Kajaaniin muutti vuonna 1883 apteekkari Gustav Ferdinand Granberg (s. 6.12.1848, synt. Oulussa). Hän osti apteekkioikeudet. Perheen äiti oli Hilma Alexsander Gjyllenberg (s. 13.2.1852 Vaasassa), joka oli sukua Sutelan Cajanereille. Vanhin perheen kahdeksanlapsisesta laumasta, joka kasvoi myöhemmin kymmenlapsiseksi, oli Linnea Elisabeth (myöh. Martens). Hän oli syntynyt (11.7.1874) Oulussa.
Kouluaikaan Eino ihastui tyttökoululaiseen, jota hän kutsui Elämäni kuvakirjassa Violaksi. Kirjassaan ihastumistarinan hän oli otsikoinut: Via Dolorosa. Rakkaus oli varhaisvanhalle kärsimystie. Unohtumattomasti olivat painuneet Einon mieleen ensimmäisen ihastuksensa ominaisuudet, jotka hän saattoi muistaa vielä kolmekymmentäkuusi vuotta myöhemmin: ”Kuin yö olivat hänen silmänsä, kuin ukonvaajat vasamoivat hänen katseensa. Surma, turma ja hurma asuivat hänen huulillaan. Kaikki Intian viidakkojen peljättävät petoeläimet välähtelivät hänen narskuvan naurunsa läpitse, joka tuskin koskaan vaikeni hänen ainutlaatuisilta alabasterialisilta hampailtaan.”
Kuin myrskyjen niemi oli hänen joutsenkaulansa kannattama energinen leukaprofiili. Minulle ei se milloinkaan Hyväntoivonniemeksi muodostunut.”
Apteekkarin 13-vuotias tytär Linnea Elisabeth, pitkä, hoikka, tummanruskeatukkainen pikkukaunotar hurmasi Einon heleällä ihollaan, pähkinänruskeilla silmillään ja mansikkasuullaan…. 9-vuotias varhaisvanha Eino ihastui tulisesti.
Nina Bergh (myöh. Ryynänen) arveli, että Linnea oli Einolle haaveilua, jossa ei ollut mitään vuorovaikutteista. Linnea oli tosin sievän näköinen, tummat silmät, matala otsa. Eino oli siihen aikaan hirveä ujo. Kun serkkujen luo tuli tyttö vierailulle, Eino meni toiseen huoneeseen. Tyttö kuitenkin hurmasi, mutta samalla pani rakastunutta järkiinsä kylmällä pilkanteolla. Eino-poika keikkui vuoroin ikkunassa vuoroin ovissa nähdäkseen vilauksen palvotustaan, joka tuskin kiinnitti Einoon mitään huomiota. Elin muisteli Einon kirjoitelleen: ”On Amorin nuoli kuin luoti lyijypainoinen, se murskas sydämen…” ja toisessa runossa: ”On sulla soma rusosuu, se on punainen kuin täysikuu…” Täysikuu vertaus saattoi olla ilkeämilisen kilpailijan lisäyksiä.
Linnean kauneus ei kuitenkaan auttanut opiskelussa – hän oli hieman huonopäinen koulussa. Tämä sai Linnean luokkatoverin ja Einon Ida-serkun kimpoamaan kiusaavia ajatuksia suustaan:
-Sopiihan se, että huono- ja hyväpäinen yhteen menee.
Ja Ida-serkun pilkanteko teki ihastuksesta entistäkin kiusallisemman.
Einon serkuksista nuorin oli Ida (myöh. Nurmela), jota Eino luonnehtii ”epeliksi, vuoroin iloiseksi, vuoroin surulliseksi, vuoroin liikuttavan hyvätahtoiseksi, vuoroin ilmetyksi paholaiseksi minua kohtaan”. Tunne ihastusta purkautui Einolla ensimmäiseksi runoksi:
”Ainiaan lempeni
olet omaava,
moni sua lempivi,
Linnea ihana!”
Tähän runoon Eino keksi myöhemmin joululomalla Hövelössä muutosta ja jatkoa. Eino oli yksin kotona. Talon muu väki oli markkinoilla. Talvinen ilta pimeni ikkunoissa. Valolamppu loi omaa kirkkauttaan. Eino istui kamarissa runollisissa tunnelmissa, sillä edessä oli J.H. Erkon Paimenrunot vuosilta 1870-72. Ehkä silmissä häilyi Erkon runo ”Yksin”: ”Kun yksin laulelen,/Näin aina aattelen:/ Ah jos kultani/ Yhtyis kanssani/Laulamaan!// Kun huulein kosketan/ Taas maljan laitahan,/ Soisin silloinkin/ Huulet huulihin/ Yhtyvän.// Ja illan tultua/ En muuta toivota/ Kuin: jos nukkuvan/ Immen helmahan/ Nukkuisin.” Mutta Eino ei muistanut lukemaansa, mutta ehkä Erkko kirvoitti. Hiljaisuutta rikkoi talven viima ja sydämen tykytys. Apollon taivaallinen tuli värähti rinnassa ja käden kynä piirsi paperille:
Ainiaan lempeni
Olet omaava,
Syömmeni sua lempivi,
Neito ihana.
En tiedä saanenko
Vastalempeäsi,
Vai yksipuolinenko
On hurja kiihkoni.
Tänä runon Eino muisti myöhemmin ensimmäiseksi runokokeeksi. Ensimmäinen hengentuote oli suurteos, jonka runoilija luki yhä uudelleen muistaen runonsa elämänsä iltaan saakka. Helmi Auvinen muisteli myöhemmin Aarre M. Peltoselle, että alkuperäisessä runossa oli useimpiakin säkeitä. Elämäni kuvakirjaan Eino oli sanellut, että runon kirjoittaminen tapahtui pääsisäislomalla. Ja että Elin lisäsi luvatta runon viimeisen säkeen ”on hurja kiihkoni” Einon hiihdellessä hangilla, koska runo oli jäänyt pöydälle viimeisen säkeen osalta keskeneräiseksi. Hämeen Sanomissa julkaisemassaan (21.4.1893) tekstissä ”Ensimmäinen runokokeeni” Eino ei muistanut Elinin osuutta, vaan muisti omaksi kirjoittamakseen koko runon. Samassa tekstissä Eino kertoi muistelleensa kirjoittaessaan elämänsä aurinkoa, Heikkilän Tiltaa. Tekikö muisti joissakin asioissa Einolle tepposet Hämeen Sanomien kirjoituksen ja Elämäni kuvakirjan ilmestymisen, 21 vuoden välillä?
Linnea innoitti Einoa myös toisiin runoihin. Jälkeenpäin Eino pyrki kiistämään ihastuksensa ja kirjoitti runon, jonka toivoi toistenkin lukevan:
Muut sanoi häntä lempiväin,
vaikk` ihaelin vaan,
kun hänen tummat silmät näin
ja ruson poskillaan,
vaan lempinynnä häntä en,
vaik´ nytkin vielä ihailen.
Eino Lönnbohm Kajaanissa 13.4.1989
Alkeiskoulun käynti kohotti kummasti Einon itsetuntoa. Niinpä heinäkuussa 10-vuotias Eino esiintyi veli Kasimirin touhuamissa Kajaanin Suomalaisen Seuran kesäjuhlissa Toivonniemen lystinurmella. Kaksikyynäräinen miehenalku nostettiin erityiselle korokkeelle, jotta hänen lausumansa runo voitiin kuulla ja hänet itsensä nähdä.
Toisena kouluvuonna Emmy-serkku ei myymäläkiireiltään ehtinyt laittamaan Einolle ruokaa, joka piti tavattomasti letuista. Einon oli käytävä ruokailemassa muualla. Niinpä ateriointi toi Einon elämään Helmi Katariina Roosin (myöh. Auvinen). Eino kävi syömässä lämpimän aterian leskirouva Maria Sahlströmin luona. Helmi oli sokeaksi tulleen kajaanilaisen maanmittarin Carl Frederik Roosin tytär ja Marian tyttärentytär. Maanmittaria pidettiin ylpeänä herrasmiehenä, jonka sanottiin sokeutuneen siksi, että hevosella ajaessaan oli lyönyt piiskalla silmiin osuen tielle osunutta vanhaa mummoa, joka oli tiellä kironnut: ”Silmissäsipä vielä sinäkin tämän tunnet!” Pian tämän jälkeen Carl oli sokeutunut. Eino kohtasi pöydän toisella puolella vanhemman tyttökoululaisen, jolla oli kielellistä lahjakkuutta. Hän oli perheestä, jossa harrastettiin kirjallisuutta ja musiikkia. Helmi oli kuullut Einon varhaiskypsyydestä, lahjakkuudesta ja runollisista taipumuksista. ”Eino oli ajatusmaailmaltaan jo kymmenvuotiaana niin kypsä kuin moni vasta kahdeksantoistavuotiaana”, totesi Helmi myöhemmin. Niinpä Einon oli tapana tehdä päätä pidemmälle Helmille jokin filosofinen kysymys, johon Helmi sai vastata parhaan kykynsä mukaan.
Mutta Einolle kävi runojensa tuotoksien seurauksena kuin paimenpojalle Erkon eräässä paimenrunossa: ”Neidolta sai poika suuta, Paimentyttö kuuli sen,/ Kertoi emännällehen./ Koko kaupunki nyt huutaa:/ ”Neidolta sai poika suuta.”
Toisen luokan syksynä tapahtuivat Ida-serkun kauheat paljastukset, kun hän sai vihiä Einon runoiluharrastuksesta. Hän vei luvatta luokkansa tyttöjen luettavaksi Einon runovihkon ja päiväkirjan. Sen seurauksena Eino sai päälleen tyttökoululaisten naurut ja joukkona tapahtunut nimityskiusottelun: ”Lemmenliekki! Lemmenliekki! Lemmenliekki!” Olihan Eino ilmentänyt varhaiskypsyyttään ja kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Olen vasta kymmenvuotias, mutta nyt jo leimuaa lemmen liekki sydämessäni.” Kiusottelu levisi omaan kouluun ja majapaikkaankin, taisipa joku opettajakin nimityksestä mainita. Kun Einon ensimmäisen runon tuntijat, tytöt, tulivat Einoa kadulla vastaan, he muistivat kiusotellen lausua aina Einon ensimmäisen ihastusrunon alkusäkeitä: ”Ainiaan lempeni…” Ja sitten he menivät pois.
Eino asema kävi koulussa tukalaksi. Aluksi Eino kiipesi häpeilemään kaupan piharakennuksen ylisille eikä suostunut tulemaan sieltä pois kuin lukuisin pyyntöjen, maanittelujen ja siirappivoileivän lahjonnan avulla. Myös muutoin vetäytyminen yksinäisyyteen kuului eriskummallisen, runoja kirjoittavan pikkupojan elämään. Niinpä Eino käyskenteli pitkin Kajaanin joen rantoja, repi runovihkonsa tuhannen palasiksi joen aaltoihin ja suunnitteli hyppäämistä kuohuvaan Ämmäkoskeen. Mutta silloin hänen mielensä palasi Hövelön perhepiiriin ja siihen suruun, jonka hän aiheuttaisi. Tämän tunnelman Eino puki runoksi ”Mä hellyin”:
Kun usein suutuin maailmaan,
sen pahuuteen ja kurjuuteen,
niin halusin jo kuolemaan
ja uneen vaipuu iäiseen.
Mut silloin mieleen muistuvi
vanhemmat, veljet, siskoset,
he minua aina surisi
ja silmät täyttäis kyyneleet.
Ja silloin hellyin itsekin,
maailmaa hyväks kiittelin.
Eino Leino syksyllä 1888
Vuoden 1887 kevättä Eino Leino muisteli Hämeenlinnasta äidille lähettämässään kirjeessä (9.4.1894): ”Kevät lähestyy täällä kiirein askelin, maat on kaikki jo ihan paljaina, ja jäät alkavat jo lähteä järvistä. Aina muistuu mieleen Hövelönlahti, kuinka siellä ensin aukeni pieni sinervä juova Moilasenniemeen, jonne Porolainen souti rysiään laskemaan. Muistan, kuinka sitä aina laiturilta ensimmäisiä kaarnaveneitä päästeltiin menemään ja kuinka äiti varoitteli putoamasta. Näen tuon kaiken niin selvänä edessäni kuin olisi se eilen tapahtunut, vaikka siitä jo on 7 vuotta, kun viimeksi näin lumen sulavan Hövelönlahden rannoilta.”
Luku Esko Piipon kirjasta ”Keinu, keinu Eino Leino – Lapsuus- ja nuoruustarinat (Edico 2010). Kirja kertoo Eino Leinon lapsuusympäristöstä, lapsuuden perheestä sekä Einon lapsuustiestä aina ylioppilaaksi tulemiseen saakkaa. Kirjaa saa kirjakaupoista.
Esko Piippo tarinoi 