Millainen ihminen oli Eino Leino?

Millainen ihminen oli Eino Leino?
Aikalaisluonnehdintoja mestarista

Näin urhon, mi miekkaa
ja kannelta kantain
kuin aurinko nous yli
maailmanrantain,
mi lens yli paikan
ja piirin ja rajan,
kuin lempi, kuin leimaus
ahtahan ajan,
hän, ääretön, rientäjä
riemua vailla,
hän, ääretön, uhmaaja
ukkosen lailla,
joka näytti,
min ihminen
maan päällä mahtoi
maan alla ja taivaalla,
koska hän tahtoi:
hän suur´ oli erheissä,
sankari töissä,
nyt tähtenä kiitää
hän kaikkeuden öissä.

Eino Leino 1919

Eino Leino oli paimentolainen, vaeltaja. Hän tuli, tuhlasi itseään ja elämäänsä, antoi pois aineellisuuttaan ystävilleen. Hän hävisi heti, kun huomasi, että hänet sidotaan tai että hän oli liikaa.

Eino Leinon lahjakkuus perustui kieleen. Sujuvan ja ilmeikkään kielen hän omaksui kotinsa rikkaasta ilmapiiristä ja kotiseutunsa kainuulaisilta ihmisiltä. Riimitystaitoa hän harjoitteli varhaisesta lapsuudesta saakka muuttaen tavallistakin puhettaan riimeiksi. Siitä kehittyi vähitellen säkeiden sommittelutaito. Ikään kuin suvun perintönä veressään hänellä oli kyky liittää sanojen musikaalliset ainekset yhteen, vaikka muutoin hän olikin epämusikaalinen. Jo varhain hän hankki vapauden sanoa ilmaisuillaan tuntemiaan ja tahtomiaan asioita. Hersyvä mielikuvitus ja lahjakas kieli yhdistyivät Leinossa. Mielenkiintoinen on veli Artturin huomio Einon isän kuoleman jälkeisestä ajasta, siitä mitä tapahtui Einolle: ”Näinä kesinä 1891-1895 luulen Einon nauttineen Hövelön rauhasta ja ympäröivän kauniin luonnon lumoista ja erämaatunnusta niin että menetti sen tavallisen koulupojan läksy- ja tutkintolukuharrastuksen. Hän menetti mielestäni terveen otteen elämästä. Hänestä tuli yksinkulkija.” Toisin ilmaistuna ilmeisesti Leinossa kasvoi ja kypsyi noina vuosina se yksilöllisyys, jolla hän ponnistautui tuleviin tehtäviinsä. Kasvaakseen suureksi runoilijan oli kasvettava omaehtoisen luovaksi, suureksi yksinäiseksi.

Jo varhain Leino omaksui runoilijan kutsumuksen. Kesän 1895 keskustelut taiteilija Pekka Halosen kanssa Kainuun Kivesjärven maisemissa varmistivat nuoren Eino Leinon elämän suunnan. Kutsumusta vahvisti myös Kasimir-veljen runoilijatie. Syvintä Leinon runoilijakutsumuksessa oli uskollisuus itseään kohtaan. Uskollinen piti olla sille, jota hän minuudestaan pystyi luomaan. Unto Kupiaisen mukaan Leino julisti tätä uskollisuutta runossaan Vaalin valta (1908):

Muilla olkoon vaalin valta,
mull´ ei ollut milloinkaan;
kuljin yltä taikka alta,
itseäni täytin vaan;
minkä tein, mun tehdä täytyi,
mit´ en tehnyt, voinut en;
vihdoin ilta hämärtyi,
lankes hetki hiljainen.

Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
”Synkkä niin kuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paloi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on.”

Toivo Tarvas kirjoitti Leinon poismenon jälkeen Leinon tuotannosta: ”Syy kait lienee se, että jokainen, joka Leinon runoutta on harrastanut, on alun perin tuntenut Eino Leinon ikään kuin persoonallisena tuttavanaan, sillä hänen runoutensa on elävää runoutta, se on kemiallisesti puhdasta kaikesta kamarirunouden ummehtuneesta oppineisuudesta. Se on lähtöisin elävästä elämästä ja voimakkaasti elämää eläneen ihmisen herkästä sielusta.” Aikalaiset arvostelivat Leinoa ja Leinon tuotantoa kahdesta asiasta: helkkyvästä kielestä ja liiasta tuotteliaisuudesta. Aikalaisten oli vaikea ymmärtää, että nerokas Leino sai suomen kielen soimaan niin vaivattomasti ja kauniisti. Arvostelijoiden oli vaikea ymmärtää, että Leinon nerokkuus tuotti helposti kirjallista tekstiä. Hänen erinomainen muistinsa ja hahmotuskykynsä ansiosta tekstin tuottaminen kirjoitusasuun oli nopeaa ja vaivatonta. Näin ei kuitenkaan ollut hänen elämänsä viimeisinä vuosina.

Yrjö Oinonen, ensimmäinen Leinosta väitellyt tohtori, näki, että Leinon runous nousee kodittomuuden tunnosta, juurettomuudesta. Hänen kannustimenaan oli kaipaus, jota ruokki tyytymättömyys. Hän oli maailmalla harhailija, koditon tuhlaajapoika, joka unelmoi koko elämänsä ajan kodista. Hän oli rajojen ylittäjä, joka ei tyytynyt siihen, mitä annettiin. Vaikka Leino oli romantikko, hän valjasti romantiikankin edistyksen palvelukseen. Hänellä oli yksi usko: usko ihmisen henkeen ja hengen voimaan. Kansakuntaan liitettynä Leino tarkoitti sitä, että Suomen kansan tuli kasvaa käyttämään henkinen pääomansa ihmiskunnan edistyspyrkimyksiin. Leino oli epäilijä, mutta siten, että hän osasi asettaa elämänuskonsa liikkuvalle, muutoksiin kykenevälle pohjalle. Hän opetti epäillen uskomaan ja uskoen epäilemään. Isänmaan aatteensa hän yhdisti kulttuurin ja hengen Eurooppaan.

Nimimerkki Timo kertoo Uudessa Suomessa (27.9.1953) julkaistussa muistelmassa millainen Leino oli lehtimiehenä: ”Eino Leino on ”Tuulikannel” ja sellaisena myös lehtimies. Sellaisena armotetuin mitä olen nähnyt. Parissa, kolmessa tunnissa hän luki kimpun ulkomaalaisia lehtiä ja toi sitten toimitussihteerin pöydälle parikin palstaa tekstiä. Käsiala oli sekä latojan että oikolukijan ilo.”
Leino itse sanoi työskentelystään: ”Tuskin olin tarttunut työkaluihini, niin jo juttu jokena juoksi, vesivirtana vilasi.” Hänen sisällään syntyi juttu, tarina, runokokoelma ja hän pani sen paperille. Mutta tämä ei merkinnyt, että se olisi ollut valmis. Hän saattoi kirjoittaa sen 3-5 kertaan uudelleen.

Voimainsa vuosina hän oli liekehtivä ja kiivas, mutta vihaan hän ei syttynyt. Eino Leino oli kovin lyhytvihainen. Hänen suuttumuksensa ei kestänyt monta minuuttia. Alakuloinen ja mietteliäs hän saattoi toisinaan olla kärsimiensä pettymysten ja vääryyksien takia ja silloin hän saattoi vakavasti nuoremmalle haastella, että ”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat”. Jos raivoavaa Leinoa ei nähty, hän joskus saattoi vihastua.

Leinon vuokralainen ja myöhempi tuttava Ville Niskanen kertoi Leinon käyttäytymisestä: (Muistokuvia Eino Leinosta, Suomen kuvalehti N:o 2/1955) ”Terävistä taisteluartikkeleista huolimatta Leino oli erittäin suvaitsevainen toismielisiä kohtaan. En muista hänen koskaan lasketelleen halpamaisuuksia kenestäkään eikä seurassa sallittu poissaolevain nimellä ja kunnialla ratsastella. Jollei ollut sijaa hyvälle sanalle, pidettiin suu supussa. Puoluevimma yksityiselämässä oli hänelle vierasta.” Niskanen kertoi esimerkin Leinon toiminnasta, kun puoluevimma yltyi kiihkeäksi. Ensimmäisen maailmansotavuoden lopulla istui herroja Kunnallisklubin lehtihuoneessa. Paikalla oli mm. Rudolf Holsti. Viereisessä ruokasalissa oli Leino seurueineen, johon kuului myös vanhasuomalaisia ja sosialistejakin. Leino tuli vierailemaan Holstin seurueeseen. Eräs Leinon tuttavista, intomielinen saksalaisystävä, tuli hakemaan Leinoa takaisin ja huomasi seurueessa Holstin. Vihamielisyydessään hän sieppasi olutpullon, jolla yritti sillä lyödä Holstia. Nopealla sivalluksella toisen käsivarteen sai Leino pullon putoamaan lattialle, jossa se pirstaloitui. Näin Leino sai estettyä onnettomuuden. Leino tyrmistyi ystävänsä käytöksestä niin, että tämä poistui seurueineen klubilta. Tämän jälkeen Holstin seurueen keskustelu kiertyi fanatismin ilmiöihin. Keskustelussa Leino purki inhoaan kaikkea oikeaoppisuutta vastaan.

Eino Leino oli vapautunut persoonallisuus. Pienet ristiriidat eivät häntä haitanneet. Hän oli aikalaisten arvostelun yläpuolella. Ainakin hän pyrki pysyttelemään siellä. Häntä itseään oli tarpeeksi kolhittu. Hän oli siitä kasvanut, pilkka ei häntä enää saavuttanut – ainakaan hän ei sitä tunnustanut. Hän oli noussut niin korkealle, että hän jaksoi katsoa yli yhteiskuntarajojen, yli sen, mikä määrää isännän ja rengin, mahtajan ja palvelijan. Hän katsoi vain ihmiseen, kysymättä nimeä ja asemaa. Leino osasi olla ivallisen purevakin lausuessaan arvosteluja ihmisistä ja heidän teoistaan silloin, kun hän katsoi tulleensa väärin kohdelluksi. Silloinkin hän useimmiten kääri ivan pistävimmät piikit huumorin vapauttavaan nauruun.

Aino Thauvón-Suitsilla oli läheinen ja pitkäaikainen tuntemus Eino Leinosta: ”Erehdynkö luullessani, että yleisöllä on – tai ainakin oli – sellainen käsitys suuresta laulajastaan Eino Leinosta, että hän oli ikään kuin myös jonkinlainen paheiden ruumiillistuma. Kun tämän käsityksen rinnalle asettaa elävän todellisuuden, Eino Leino ihmisenä, täytyy ihmetellä ihmisten tuomiota. Eino Leino oli herkkä, rehellinen, puhdassieluinen olento. Hän saattoi olla suurieleinen ihmisten edessä, kun hän luuli, että sitä tarvittiin. Hän oli niin monisärmäinen ja hänen älyllinen liikkumisalansa niin laaja, että hän saattoi antaa itselleen monta muotoa. Ne olivat hänen roolihenkilönsä eri puolia. Hän loi huonoja ihmisiä, hän loi hyviä ihmisiä. Hän tunsi itsessään heidän uhmansa ja heidän kärsimyksensä. Mutta hän ei myöhemmälläkään iällä ollut edes kyllin vahva ollakseen paha kenellekään.” Leinolla oli hyvä ja herkkä sydän. Huumorinlahjoillaan hän osasi muuttaa surullisetkin asiat naurettaviksi. Ja jos hän veisteli muista kompia, niin ei hän itseäänkään säästänyt.

Eino Leinoon ei kenenkään ollut vaikeata tutustua, sillä hän liikkui ja eli kaikkialla. Hänen tuttavapiirinsä kuului lukuisia ihmisiä, ja siihen kuului yksilöitä yhteiskunnan huipuilta aina sen vaatimattomimpiin eläjiin asti. Hän oppi seurustelemaan monenlaisten ihmisten kanssa. Leino tunnettiin kaikkialla, ja Leino tunsi monia. Käyttäytymisessä mikään inhimillinen ei ollut hänelle vierasta, ja siinäpä lienee hänen runoutensa suurin elävä voima, sillä paljon hän kirjoitti omasta itsestään peittäen sen taiteelliseen ilmiasuun.

Eino Leino oli energinen monen alan mies: kääntäjä, runoilija, sanomalehtimies, prosaisti, kriitikko. Hänen lukeneisuutensa oli hämmästyttävä. Hän oli julkisuuden ihminen, jolla oli lukuisia kulttuurisia harrastuksia. Ystävien ja tuttavien keskuudessa hänet tunnettiin sympaattisena seuramiehenä, jolla oli myös inhimilliset heikkoutensa alkoholin käytössä. Hän keskusteli ja piti puheita vaivattomasti, osasi viljellä säkenöivää huumoria ja sukkelia puheen käänteitä. Hän taisi viljellä unelmia, mutta arjessaan hän eli jatkuvia ristiriitoja. Arkipäivän selviytymisessään hän oli mitä epäkäytännöllisin ihminen. Eino Leino oli perinyt luonnerakenteen, jossa ilmeni sisarien tavoin hermoherkkyyttä. Se oli edellytys luomisen tuskaan ja riemuun, mutta myös vaikeisiin sisäisiin ristiriitoihin. Leinolla oli alkuvoimainen mielikuvitus, jota ruokki hänen älykkyytensä. Hänen lahjakkuutensa syntyi kielen luovuudesta, mielikuvituksesta, älykkyydestä, erinomaisesta muistista, voimakkaasta tahdosta ja harvinaisesta elämän vitaliteetista. Ne kohottivat Leinon mahtaviin taiteellisiin suorituksiin. Elämänsä aikana hän juopui enemmän työstään kuin alkoholista, vaikka hänen maineensa saattoi kiiriä toisinpäin. Huumorinlahjoillaan Leino muutti surullisetkin asiat naurettaviksi. Hän säilytti aina sanavalmiutensa, luontaisen lapsellisuutensa ja puhtaan mielensä. Hän oli aina henkevä ja sorretun puolella. Jos joku rupesi nälvimään, Leino nousi ja sanoi nälvijälle: ”Kuinka sinä noin – sinähän raukka olet eikä hän!”

Pekka Halosen poika Antti Halonen kuvasi teoksessaan ”Vihreä aamu” Leinon toimintaa masennuksen mielen tiloissa. ”Hän saapui kuin karhu pesäänsä. Hän vyöryi hiljalleen ylös pihamäkeä kuin karhu, ja hänen asettuessaan takan ääreen ikuinen tuike silmissään hänessä oli takaa-ajetun ja väsyneen karhun lepoa anovaa hartautta. Mutta nuo masennustilat ja elämäntuskat, joista hän ei milloinkaan puhunut, mutta joiden vallassa hän saattoi heittäytyä lyyrilliselle tuulelle ja äkkiarvaamatta aloittaa näynomaiset monologinsa, kesken ruokailun ja miltei vaistotilassa – ne haihtuivat usein odottamatta ja antoivat tilaa sille poikamaisesti räiskyvälle dialektiikalle ja nerokkaasti syttyvälle sanaleikille, jotka tekivät hänestä varsinkin intiimissä seurassa harvinaislaatuisen suomalaisen renessanssi-ihmisen.

Leino ei milloinkaan puhunut pahaa muista, ja hyvän toivossaan hän kuuluikin aikamme keskellä puhdasverisempiin poikkeusihmisiin. Siltihän ei tarvittaessa säästänyt suuren maailmanteatterin hurmiossa kieppuvia, kaksinaamaisia kulttuuripersoonallisuuksia hivelevän myrkyllisiltä sarkasmeiltaan, jotka lähinnä todistivat lahjomatonta oikeudenmukaisuutta ja korkealle kehittynyttä ihmisarviointia. Siinä suhteessa hänen vallaton kekseliäisyytensä oli uria uurtava. Niinpä onkin merkillepantavaa, että hänen improvisatoriset purkauksensa saattoivat olla verrattoman paljon loisteliaimmat kuin mitä hän milloinkaan on paperille pannut.”

Leinolla oli erinomainen muisti. Hän saattoi lausua kauan sitten opettelemiaan runoja ja yhdistää mitä erilaisempia tietoja muistinsa kätköistä. Kertomukset Elämäni kuvakirjan valmistelusta toivat esille hänen ilmiömäisen muistinsa. Ilman muistilappuja hän muisti runoja, käännöksiä, nimiä ja vuosilukuja.

Hänellä oli kyky lausua ajatuksensa selkeästi. Jos hän sattui olemaan liikuttuneessa tilassa ja väsähti kesken, hän saattoi kuitenkin aloittaa keskustelun siitä mihin hän oli äsken lopettanut.

”Leino oli merkillisen suurimittainen, monisärmäinen persoonallisuus, jossa yhdistyi ulkokohtaisesti katsoen sangen vastakkaisia piirteitä. Hän oli voimakas palavahenkinen taistelija, yksinäisyyteen etsiytyvä hiljainen uneksija, ulospäin suuntautunut, hyvänsävyinen ja hilpeä seuraihminen, vaikea, epäsosiaalisia ominaisuuksia osoittava luonne. Gentlemannin-ominaisuudet kaikesta huolimatta ilmenevät Leinossa vielä viimeisenä, henkisen ja ruumiillisen väsyneisyyden jo leimaamana kautenaankin.”

Seurustelutaito seurueessa

Kun Leinon ympärillä oli seurue, hän halusi loistaa. Nopeasti hän laukoi sutkauksia tai paradoksaalisia väittämiä kuin parhaina pakinoitsijapäivinään. Laajalla sivistyksellään, tietomäärällään ja muistillaan hän tavoitti nopeasti keveän, leikittelevän keskustelun tunnun. Runoilijan hengen leikkivä, oivaltava ja nopealiikkeinen sanailu oli hänen keskustelutaitonsa ylivaltaa. Jos hän laski kompia toisista, ei hän säästänyt niiltä itseäänkään.

Runoilijakulkurin viimeisten vuosien olemusta hallitsi jo hiljainen alistuminen. Kasvojen laihtunut kulmikkuus, pään ja hartioiden kumaraisuus ja ruumiin hidas ränsistyminen muovasivat häntä kuin kokoon kääriytyväksi ihmishahmoksi. Mutta aina hänen kasvoiltaan voi nähdä myös henkisen ylevyyden tunnun.

Arvi Kivimaa luonnehti Leinoa: ”Eino Leino ei ainakaan elämänsä loppuvaiheessa vihannut eikä kadehtinut ketään. Oli mahdotonta kuulla hänen puhuvan pahaa kenestäkään ihmisestä. Hän, jonka elämäntaloja oli niin paljon moitittu, oli ytimeltään lapsenomaisen puhdas. Samaa, mitä Eric Bentey on sanonut Bernard Shaw´sta, voitaisiin sanoa Eino Leinosta: hän ei ollut hurskas, mutta hyvä ja puhdas hän oli. Aino Thauvón-Suits huomasi, että elämänsä viimeisinä vuosina Eino Leino ei halunnut olla kenellekään paha: ”En huomannut hänen, koskaan alentuvan pahansuopaisuuteen. Leino viehätys pohjautui hänen viimeisinä vuosinaan Einon ihmisrakkauteen, hänen kykyynsä antautua toisen ihmisen sielunliikkeisiin, kykyynsä irtautua itsestään ja kuulla, nähdä ja tuntea lähimmäisensä elämän pohjavireet. Myötätuntoasenne laajeni lapsiin, maalaisukkoihin ja eläimiinkin.”

Leino ei sopeutunut intiimiin yhteiselämään naisen kanssa. Varmaankaan hän ei mukautunut läheisen ihmisen odotuksiin ja vaatimuksiin. Avioliitot päättyivät eroihin. Valtaosan elämästään hän vietti perheettömänä. Yksin asuessaankin hänellä oli vaikeuksia selvitä käytännöllisen elämän haasteista. Elämänhallinnan epäkäytännöllisyys ilmeni ennen kaikkea raha-asioiden hoidossa. Hänellä oli alttius suunnittelemattomaan rahojen käyttöön; hetkellinen suurieleinen tuhlaus, ylitsevuotava anteliaisuus, velanotossa vippaaminen ja vekselillä rahoittaminen olivat hänen rahankäytölleen ominaista. Tämän käyttäytymisen seurauksena hän oli lähes ainaisessa rahapulassa ja katkeamattomissa veloissa. Epävakaa kirjailijatulo ja raha-asioiden hallitsemattomuus aiheuttivat elämänkamppailua, jolle oli ominaista jatkuva turvattomuus. Viimeisten elinvuosien taivaltaminen paikasta toiseen puhdistivat hänet elämän materialistisesta kuormasta. Viimeisenä mukana kulkeva vanhanaikainen matkalaukku ja kenkälaatikko auttoivat häntä selviytymään päivästä toiseen. Lohdullista oli se, ettei hän mitannut elämäntyötään ulkoisella olemuksellaan tai kerätyllä omaisuudella. Millään ulkoisella hän ei koskaan halunnut mitata elämäntyönsä merkitystä. Se oli tulevien sukupolvien tehtävä.

Esko Piipon kirjasta ”Kirjaton Eino Leino”, Edico 2009

Read Full Post »